ANU TUOMINEN: Huomenna eilen on tänään

Suomen Taideyhdistyksen näyttely Helsingin Taidehallissa 18.1.–1.3.2020


Anu Tuominen: Oikeita väriympyröitä, 1997– (osa)



Miten päädyit tekemään juuri sinulle tyypillistä, Anu Tuomiseksi tunnistettavaa taidetta?


Ensimmäisiä muistikuviani on, kun lattialla järjestelen lapasia ja villasukkia. Saman leikin keksin myöhemmin uudelleen ja jatkan sitä edelleenkin. Lapsena ajattelin, että voisin olla taiteilija, mutta kuinka jaksaisin vain maalata kaiket päivät. Sitä en osaa sanoa, mistä keksin taiteilijan ammatin. Ensimmäisessä koulutodistuksessani oli kuvaamataidon numero kaikkein huonoin eli se ei luvannut ihan tavallista taiteellista uraa. Muistan, kun laadin kemiallista reseptiä erityiseen lehtiöön eli olin tutkija. Tutkijan työtäkin voin nykyään taiteessa harjoittaa, hauskemmin ja ainakin vapaammin kuin oikeassa tieteessä. Asuimme maalla, kansakoulussa. Koulurakennuksen iso vintti, autiot luokkahuoneet pönttöuuneineen ja kahdenistuttavine pulpetteineen sekä iso moniulotteinen ulkorakennus olivat vaikuttavia tilakokemuksia. Alaluokan huoneenkokoisessa komerossa oli paljon kyniä, vihkoja, värejä ja nehän ovat perusmateriaalia taiteessani, sellaisinaan.



Anu Tuominen: Deep Blue, 2011, ompelu kankaalle



Milloin tämä tapahtui, ts. mistä kaikki alkoi?


Lemi. Savitaipale. Tukholma. Kouvola. Teuva. Joutseno, Helsinki. Kunnes juhannusyönä löysin itseni Säätytalon roskalavalta, josta päädyin karttojen kanssa Nuorten näyttelyyn Taidehalliin.



Mitä näyttelyn fyysinen toteuttamispaikka sinulle merkitsee?


Jos on käynyt hyvin, olen saanut näyttelylleni paikan, jossa on jotakin kiinnostavaa, jotakin mistä alkaa, josta näyttää kuinka erityistä siellä on. Amos Andersonin kotikartano Söderlångvik, Turun Luostarinmäki, Cerisaie-kirsikkapuistotalo Lectouressa Lounais-Ranskassa jostakin 1300-luvulta tai Almgrenin silkkikutomo Tukholmassa. Mielelläni räätälöin teoksen omalle paikalleen, ja olen mielestäni onnistunut, jos teos on kuin kuuluisi siihen, jos koko näyttely näyttää yhdeltä installaatiolta.



Anu Tuominen: Kylmä – lämmin, 2010, löydetyt värikynät (siniset, sinipunaiset ja punaiset)



Olet myös verbaalisesti hyvin taitava. Valmistellessasi teosta mietitkö samalla myös sen sanallistamista?


Sanallistaminen, näiden vastausten sanallistaminen on minulle vaikeaa, laatia johdonmukainen, alkava ja päättyvä selkeä, sujuva selvitys. Visuaalisen teoksen sanallistaminen on toisenlaista. Osaan luetella rimpsun avainsanoja: teoksen materiaaleja, värejä, tunnelmia, käsitteitä, näkökulmia, mahdollisia teosnimiä. Visuaalisessa teoksessa kaikki on enimmäkseen esillä samanaikaisesti ja melko samanarvoisesti. Yhden, kattavan teosnimen löytyminen on mysteeri. Yleensä nimi hahmottuu minulle vasta itse teoksen jälkeen, vuosienkin kuluttua. Monet teokset ovat edelleen ilman onnistunutta nimeä. Jotkin teokset vaihtavat nimeä eri näyttelyissä eli eri yhteyksissä. Hauskoja teosnimiäkin minulla olisi valmiina, mutta ei se niin päin mene, että voisin nimeen tehdä teoksen. No heti tulikin mieleen teoksia, joissa nimi eli usein sanaleikki tai idea on ollut mielessä jo ensimmäisenä: Lutikat. Kiiltomato. Teoksen nimeämisen onnistuminen eri kielillä yhtä aikaa ja samaksi onkin sitten lähes mahdotonta. Vaikkapa juuri Lutikoissa, jossa ovat paikalla sekä lusikat että luteet. Sanaleikit, sanojen takaperin luettelu, yksittäisiin sanoihin takertuminen, sellaista olen harrastanut aina, jo siitä asti kun muistan.



Teoksiasi on ollut laajasti esillä myös Suomen ulkopuolella. Mikä niistä näyttelyistä on erityisesti jäänyt mieleesi ja miksi?


Zuiderzeemuseum, ulkoilmamuseo Hollannissa Enkhuizenissa oli erityinen. Sain etsiä itselleni melkein minkä vain paikan museoalueelta teostani varten. Valitsin pienen, pölyisen, hämärän talon. Taloani varten pääsin keräämään museon varastosta esineitä tilateostani varten. Kotoa toin osan tarvikkeista ja pikkukaupungin antiikkiliikkeestä ostin valkoisia munia. Nimeksi annoin Vastavalossa, koska huone oli edelleen hämärä mutta valkoisen verhon peittämistä ikkunoista pursui valoa. Myös talon historia ja sen entisen asukkaan tarina olivat kuin vastavalossa, vasten häikäisevää tätä päivää.



Haastattelu on julkaistu Suomen Taideyhdistyksen jäsenlehdessä 2/2019.