Hepokullasta New Yorkiin

William Thuring -pääpalkinto 2019


Performatiivisista omakuvistaan tunnetulle Iiu Susirajalle taiteen teon keskiössä ovat esineet, joissa pitää tunnistettavuuden lisäksi olla luonnetta. Susirajan reitti betonilähiöstä nykytaiteen näyttämöille on mutkitellut monia sivupolkuja pitkin. Pitkäaikaisen unelmansa toteuttaneelle tavallisen perheen kasvatille tärkeää on tehdä taidetta vaikutuksista vapaana.


IIU SUSIRAJA Pinocchio, 2018



Milloin huomasit olevasi taiteilija?


Kyllä se konkretisoitui ensimmäisen kerran silloin, kun pääsin Turun taideakatemiaan vuonna 2008. Opiskellessani mulla oli Suomen Valokuvataiteen museon Projekti-tilassa näyttely, silloin ehkä tajusin, että olen taiteilija. Lopullisesti se konkretisoitui vasta sitten, kun sain tutkintopaperit käteeni. Valmistuin 2012, minkä jälkeen jatkoin maisteriopintoihin Kuvataideakatemiaan. Olen paljon käynyt erilaisia kulttuurialan kouluja, opiskellut tekstiilialaa ja rakennusmaalausta ja kaikkea sellaista. Hain kerran lähihoitajakouluunkin ja olin jo lähellä pääsemässä sisään, kun päätinkin vielä kerran yrittää, että jos minusta sittenkin tulisi taiteilija. Se oli sellainen ratkaiseva käänne.

Minkälainen lapsi oli Pirre Karvinen?

Olin aika hiljainen, vetäytyvä. Oli kyllä ystäviä pihapiirissä siellä Hepokullan lähiössä, mutta mulla ei ollut mitään vaikeutta olla yksin. Olin vähän sellainen pohdiskelija. En mikään pikkuvanha, mutta hirveän tavallinen. Niin kuin meidän perhekin. Meissä ei ollut mitään boheemia. Sellainen mä olin ja kauhean eläinrakas.

Oletko sukusi ensimmäinen taiteilija?

Kyllä mä taidan olla. En mä lapsena kyllä mikään piirtäjätyyppi ollut. Keramiikkaa tykkäsin tehdä, sitä käytiin äidin kanssa työväenopistossa tekemässä, kun oli ala-asteikäinen. Kävin myös seurakunnan järjestämissä, ilmaisissa kuvataidekerhoissa. En ollut ollenkaan sellainen, että olisin piirtänyt tai maalannut ihan hulluna. Enemmän mä uin ja harrastin hevosia ja kaikkea muuta. Mutta kyllä mua pienenä kiehtoi taide. Muistan, kun käytiin tarhasta Wäinö Aaltosen museossa. Siellä oli joitakin sellaisia venäläisiä, valtavia asetelmamaalauksia. Kun päästiin sieltä kotiin, aloin ihan hulluna piirtämään hedelmäasetelmia.

Koetko, että taustasi on jollakin tavalla vaikuttanut polkuusi taiteilijana?

Ainakin sillä tavalla, että vanhemmat eivät koskaan tuputtaneet meille lapsille, että mitä tässä elämässä pitäisi tehdä. Minusta se on hyvä osoitus siitä, että kenestä vain voi tulla taiteilija, eikä sillä taustalla ole enää sillä tavalla merkitystä. Toisaalta, vaikka mulla oli pitkään ollut halu tulla taiteilijaksi, ei ollut mitenkään selvät sävelet siitä, miten sen toteuttaisin. Olen syntyjäni Turusta ja asunut paljon täällä, mutta vasta silloin vuonna 2008 sain tietää, että Turussa voi opiskella valokuvausta. Olin niin pihalla kaikesta. En tiedä, millainen se polku olisi sitten ollut, jos olisin varta vasten taidetta tehnyt ihan lapsesta saakka.



IIU SUSIRAJA Lovely wife, 2018


Onko sinulla joitakin selkeitä esikuvia?

Esikuvia mulla ei kyllä kauheasti ole. Heli Rekula on ehkä sellainen ensimmäinen taiteilija, joka kolahti jo ennen kuin itse olin taidekoulussa tai tein taidetta, samoin Markus Copper. Performanssitaiteilijoista mä tykkään, he käyttävät niin kekseliäästi esineitä.

Kun teet taidetta, oletko enemmän leikkimielellä vai pohdiskeleva?

Kyllä mä olen pohdiskeleva. Mun teokset saattavat näyttää siltä, että mulla on tosi hauskaa tehdä taidetta, mutta totuus on, että se on aika puurtamista välillä. Voin kuvitella, että maalarilla voi olla nautinto maalata, mutta mulle itse taiteen tekohetki ei ole nautinto. Varsinkaan itse kuvaus ja sen valmistelu. Katsojathan näkevät vain sen valmiin teoksen, niin heillä tulee ehkä se sama koukuttavuuden ja ilon tunne kuin mullekin siinä kohtaa.

Tuleeko vakava ilmeesi kuviin juuri tästä?

Se vakava ilme perustuu siihen, että yritän olla mahdollisimman rento, yritän tyhjentää itseni kaikesta. Luulen, että silloin kun ihminen on rennoimmillaan, hän ei kauheasti mieti sitä minkälainen ilme hänellä on. Monesti mulla voi olla jotenkin vihainen ilme, vaikka en ole ollenkaan vihainen, vaan mulla on sellainen tyhjä, neutraali olo siinä kuvatessa.

Onko lopputuotoksen aikaansaama olotila se, mikä saa sinut tekemään aina uutta?

Nimenomaan. Se on niin koukuttavaa, kun onnistuu. Kyllä mä näen sen jo itse tietokoneella, että nyt tästä tuli hyvä. Mun ei tarvitse sitä hyväksyntää hakea kauheasti muilta ihmisiltä, vaikka kyllä mulla on muutama luottohenkilö, joilta vähän haen varmistusta. On hirveän tärkeää, että tekemisiään näyttää jollekin. Palautteen saaminen on vähän niin kuin palkkapäivä. Tai mulle se on sitä. Samoin toimii myös hyvä kritiikki.

Miten esineet valikoituvat osaksi teoksiasi?

Se onkin sitten kanssa ihan ihme mystistä. Siinä pitää jonkinlainen viesti olla valmiiksi siinä esineessä, pitää olla luonnetta. Hiljattain käytin sellaista keppihevosta, siinä oli luonnetta, kun se oli sellainen pinkki-valkoinen. Se voi tulla siis myös värin kautta se luonne. Ehkä myös siten, että esine on katsojan helppo tunnistaa, varsinkin valokuvissa, joissa esineitä ei voi pyöritellä käsissä.



IIU SUSIRAJA Quality-time, 2018


Kenelle teet taidetta?

Ensiksi teen tavallaan itselleni. Sitten se laajenee, että tästähän voisi näyttelynkin tehdä. Kyllä iso kiitos kuuluu yleisölle siitä, että mun taide tiedetään näinkin hyvin ja laajasti, että se viidakkorumpu on soinut. En silti lähtökohtaisesti tee taidetta yleisölle, vaikka tavoitteenani onkin aina näyttely. Sama asiahan se on, kun otan omakuvia, kuin että ihmiset ottavat Instagramiin kuvia itsestään. Sehän on sellaista hyväksynnän hakemista tavallaan. Kyllä sitä on myönnettävä, että se hivelee, kun saa huomiota.

Teoksiasi on tulkittu vahvasti feministisiksi ja muillakin tavoin kantaaottaviksi. Käsittääkseni tämä ei kuitenkaan ole ollut varsinainen intentiosi taidetta tehdessäsi.

Ymmärrän kyllä, että ihmiset näkevät sellaisten linssien läpi mun taiteen, ja että siellä nähdään niitä sävyjä, mutta ei se ole mun lähtökohta ollut ollenkaan. Minusta se on vaan todella hienoa, että sieltä löytyy niitä tasoja. Se on siis tosi hyvä juttu ja olen siitä vain mielissäni. Jotenkin ihmiset osaavat katsoa teoksiani niin, että näkevät niissä molemmat puolet, hassun ja vakavan. Tunteellahan niitä katsotaan, ja tunteet voivat juuri luoda näitä poliittisia tulkintoja, totta kai. En kuitenkaan koe lataavani kuviini feministisiä viestejä, en ajattele ollenkaan sillä tavalla. Ajattelen hyvin esinelähtöisesti mun taidetta.

Ovatko voimakkaat kokemukset tai tunteet sinulle itsellesi taiteen polttoainetta?

Aiemmin ehkä oli, silloin alkuaikoina. Se polttoaine vähän niin kuin muuttuu koko ajan. Laitoin juuri Facebookiin ja Instagramiin sellaisen videon, jonka tein viime viikolla nimellä Nöyrä munakas. Laitan siinä kananmunan leuan alle ja tavallaan kumarran niin, että rikon sen leuallani. Monesti ajatellaan, että ihmisen pitää olla nöyrä. Idea videoon lähti tästä nöyrä-sanasta.

Syntyvätkö ideat tai aiheet teoksiisi usein juuri tällä tavalla? Kuinka paljosta saa kiittää mielikuvitusta?

Kyllä mun kuvat syntyvät aika paljon mielikuvituksessa. Aika harvoin nappaan tosielämästä asioita. Yritän välttää sitä, että imisin taiteeseeni hirveästi vaikutteita muualta, vaikka kyllähän niitä on tietenkin tullut joitain. En lue kirjoja, enkä hirveästi katso leffojakaan. En myöskään ollenkaan lue, mitä musta kirjoitetaan keskustelupalstoilla. Haluan olla sillä tavalla täysin vapaa tekemään juuri sellaista taidetta, kuin mitä teen.

Onko katseesi muuttunut jollakin tapaa kuvaamisen myötä?

Ei kauheasti ole. Sen olen ymmärtänyt, kuinka kovalla kädellä aika muuttaa meidän kroppaa. Sen edessä me kaikki ollaan yhtä avuttomia. Kyllähän sitä voi huoltaa itseään, mutta aika on silti aika julmuri meille kaikille loppujen lopuksi. Tämän olen tajunnut kuvaamisen kautta.



IIU SUSIRAJA Highlights of the weekly cleaning, 2018


Mitä haluaisit sanoa 10-vuotiaalle Pirrelle tästä ajasta käsin?

Mitähän mä sanoisin. Ehkä siitä yrittämisestä voisin sanoa. Siitä on kai olemassa jokin sanontakin, että yrittänyttä ei laiteta – mitä se sitten tarkoittaakaan – mutta kuitenkin, että kyllä se yrittäminen palkitaan.

Entä minkä asian haluaisit 80-vuotiaan Iiun muistavan?

Eihän sitä tiedä, mitä tulee vielä kokemaan. Varmaan vanhempana tulee muisteltua noita New York -juttuja. Ei sitä nyt oikein tajua, että on ollut näyttely Kiasmassa ja New Yorkissa, eihän se itsestäänselvää ole. Sitä vain menee projektista seuraavaan, ei pysähdy miettimään. Se on ihan hassua. Ehkä sitä sitten miettii kiikkustuolissa. Täytyy sanoa, että on kyllä kauhean etuoikeutettua, että saa tehdä sellaista, mistä tykkää. Jo se, että unelma toteutuu, on paljon. •




Haastattelu on julkaistu Suomen Taideyhdistyksen jäsenlehdessä 1/2020.