Arkisto

HELSINGIN TAIDEHALLI

21.1.–5.3.2023

​

Maija Blåfieldin teoksissa käydään poikkeuksellisuuden ja arkisuuden välistä vuoropuhelua. Suomen Taideyhdistyksen tuottamassa Tarinoita tienpientareelta -näyttelyssä nähdään taiteilijan tuotantoa 20 vuoden ajalta.

​

Taiteilija ja elokuvaohjaaja Maija Blåfieldin dokumentaarisissa teoksissa tapahtumat muuttuvat tarinoiksi. Tarinoita tienpientareelta -näyttelyn teoksissa etsitään uusia katsomisen tapoja meitä ympäröivään todellisuuteen, oli kyse sitten kansallismaisemaksi miellettävästä metsästä tai elämästä itsensä maailmanpelastajana näkevän henkilön silmin.

Taiteilijana Maija Blåfield on ennen kaikkea tarinankertoja, jonka teoksissa on aina mukana myös hienovaraista huumoria. Ympäri maailmaa teoksiaan kuvannut Blåfield kääntää kameransa arkisuuden ja poikkeuksellisuuden yllättäviin kohtaamispisteisiin.

Suomen Taideyhdistyksen tuottamassa näyttelyssä nähdään liikkuvan kuvan teoksia, valokuvaa ja tekstiä yhdistävä teossarja sekä piirustuksia. Esillä on teoksia 20 vuoden ajalta.

Maija Blåfield (s. 1973) on monialainen nykytaiteilija ja elokuvaohjaaja. Hänen liikkuvan kuvan teoksensa sijoittuvat kokeellisen elokuvan ja dokumenttielokuvan välimaastoon, jonka lisäksi hän työskentelee muun muassa valokuvan ja kirjoittamisen keinoin. Blåfieldin teosten keskeisiä aiheita ovat todellisuuden monitulkintaisuus, jokapäiväisen elämämme toisin kokeminen ja ihmisen suhde ympäristöönsä. Teoksia on esitetty Suomessa ja ulkomailla taidemuseoissa ja gallerioissa sekä elokuvafestivaaleilla ja televisiossa. Blåfieldille myönnettiin vuonna 2014 mediataiteen valtionpalkinto ja hän oli ehdolla Ars Fennica palkinnon saajaksi vuonna 2017.

​

Riikka Kuoppala haastatteli Blåfieldia vuonna 2022 ja haastattelu julkaistiin Suomen Taideyhdistyksen jäsenlehdessä 2/2022. Lue haastattelu täältä.

HELSINGIN TAIDEHALLI

18.1.–1.3.2020

​

Suomen Taideyhdistyksen tuottamassa Anu Tuomisen (s. 1961) näyttelyssä nähdään uusien teosten rinnalla taiteilijan suosittuja klassikoita. Kotimaisen käsitetaiteen huippuihin lukeutuva Tuominen tunnetaan käytettyjen, usein kirpputoreilta löytyneiden, esineiden henkiin herättäjänä. Hänen teoksensa perustuvat visuaalisiin ideoihin. Taiteilija leikkii tuttujen arkiesineiden, kuten patalappujen, nappien ja värikynien, muodoilla ja väreillä yhdistäen niihin sanoja ja ideoita. Tuominen luo teoksillaan kuin uuden kielen tai logiikan, joka synnyttää katsojan ajattelussa yllättäviä mielleyhtymiä ja oivalluksia.

​

Anu Tuominen valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 1995. Lisäksi hänellä on loppututkinto Taideteollisen korkeakoulun sisustusarkkitehtuurin ja huonekalusuunnittelun osastolta. Tuominen palkittiin Ars Fennica –palkinnolla 2003. Hän on esiintynyt laaja-alaisesti niin kotimaassa kuin ulkomailla.

HELSINGIN TAIDEHALLI

13.1.–25.2.2018

​

EGS (s. 1974) on Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia graffititaiteilijoita, jonka maalaamia teoksia voi nähdä kaupunkitilassa kymmenissä eri maissa. Taiteilija liittää kaikkiin töihinsä kolme nimikirjaintaan, muokaten niitä uusiksi muodoiksi ja järjestelmiksi, aina tunnistamattomuuteen saakka. Viime vuosina hän on laajentanut taiteilijuuttaan kohti perinteisempiä taidemuotoja. Näyttelyssä nähdään mm. maalauksia, veistoksia ja installaatioita.

​

1980-luvun loppupuolella uransa aloittanut EGS on tutkinut matkoillaan graffitia taidemuotona: sen historiaa, tyylejä ja traditioita. Hän on myös pyrkinyt sekoittamaan katutaiteen ja näyttelytilojen välistä rajaa. Hänen töitään onkin nähty tunnelien, junien ja hylättyjen rakennusten lisäksi lukuisissa gallerioissa. EGSin teoksia on hankittu julkisiin kokoelmiin, ja hänen Vantaan vankilaan toteuttamansa seinämaalaus oli ensimmäinen Suomen valtion tilaama graffiti.

HELSINGIN TAIDEHALLI

23.1.–13.3.2016

​

Jussi Heikkilä ei väsy yllättämään. Retrospektiivinen näyttely esittelee suomalaisen käsitetaiteen pioneerin teoksia neljän vuosikymmenen ajalta. Mukana nähdään myös aivan uusia töitä.

​

Heikkilän teosten aiheena on luonto, joka teoksissa piirtyy esiin kohtaamisissa kulttuurin kanssa. Hän kiertää aiheensa ympärillä, lähestyy sitä monelta eri kulmalta, saartaa sen mutta päästää vapaaksi: se jää hyppysiin vain oivalluksen ajaksi. Töiden leikkisä kekseliäisyys yhdistyy vakaviin aiheisiin, ja osa teoksista kantaakin mukanaan ekologisen huolen; toivosta kuitenkaan luopumatta.

​

Teosten materiaalit ovat monimuotoisia: töissä nähdään mm. rakkolevää, rubiineja, kirjoja ja täytettyjä lintuja – intohimoisena lintubongarina tunnetun taiteilijan teokset liittyvätkin usein lintuihin tavalla tai toisella. Näyttely valottaa teosten taustoja ja tuo esille Heikkilän taiteellisen ajattelun pohdiskelevuuden ja oivaltavuuden.

​

Taiteilija on saanut pitkän uransa aikana monia tunnustuksia, kuten Kuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 2000 ja Ars Fennica -palkintoehdokkuuden vuonna 1997. Heikkilällä on julkisia teoksia Jyväskylän ja Helsingin ohella myös Tanskassa.

HELSINGIN TAIDEHALLI

24.1.–8.3.2015

​

Alkuvuodesta valo- ja varjoteokset levittäytyvät aina Taidehallin ulkopintaan asti. Valon teema yhdistää Helena Hietasen ja Jaakko Niemelän työskentelyä. Mukana näyttelyssä on molempien uran tärkeitä teoksia sekä yleisön suosikkeja. Kuvanveistosaliin valmistuu myös uusi tilallinen teos.

​

Taiteilijaparina Hietanen ja Niemelä ovat työskennelleet yhdessä, erikseen ja rinnakkain. Chaos & Beauty tiivistää yhteen elämää viimeisten 18 vuoden aikana; aiheita ei Niemelän ja Hietasen teoksiin ole koskaan etsitty kaukaa.

HELSINGIN TAIDEHALLI

12.1.–3.3.2013

​

Suomen Taideyhdistys tuottaa Helsingin Taidehalliin Leena Luostarisen (s. 1949) mittavan retrospektiivisen taidenäyttelyn, jossa kartoitetaan Luostarisen pitkää uraa aina 1970-luvun läpimurtoteoksista nykypäivän tuotantoon. Näyttely nähdään myös Joensuun taidemuseossa ja Etelä-Karjalan taidemuseossa Lappeenrannassa.

​

Leena Luostarinen kuuluu siihen uusekspressionistiseen maalaripolveen, joka 1970-luvun lopulla näytti, että puheet maalauksen kuolemasta olivat jälleen kerran ennenaikaisia. Luostarisen ensimmäinen yksityisnäyttely oli vuonna 1973, ja siitä lähtien hän on järisyttänyt suomalaisen taideyleisön kokemuksia voimakkailla, värikylläisillä ja usein myös salaperäisen symbolisilla maalauksillaan. Monet muistavat hänet kissapedoista, iibis-linnuista, sfinkseistä sekä niiden taustalla värisevistä fantasiamaisemista, joiden tunneviritys on vaihdellut hurjista värileikeistä vähäeleisempiin ja harmonisiin tunnelmiin.

​

Suomen Taideyhdistys kokoaa näyttelyyn keskeisen valikoiman Luostarisen tunnetuinta ja rakastetuinta tuotantoa, mutta mukana on myös yllätyksiä ja vähemmän tunnettuja sekä tuoreita töitä.

​

Näyttelyn kuraattori on taidekriitikko Otso Kantokorpi.

HELSINGIN TAIDEHALLI

29.1.–13.3.2011

​

Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen luo Taidehalliin hulvattomiin tulkintoihin houkuttelevia maailmoja, joita ei voi syyttää ainakaan tosikkomaisuudesta tai pönötyksestä.

​

Pekka Kauhanen (s. 1954) on keskeisiä ja omaperäisimpiä kuvanveistäjiämme. Hänen veistosaiheidensa karnevaali on kolmessakymmenessä vuodessa koukannut esittävistä figuureista, torsoista ja koirista abstrakteihin ajatusspiraaleihin ja taas takaisin esittävään. Uudet veistoshahmot ovat päättömiä pukumiehiä, hymyileviä poikia ja “lum’ukkoja”. “Olen (korkeintaan) maaginen realisti”, Kauhanen toteaa näyttelyluettelossa.

​

Veistosaiheidensa vallattomasta moninaisuudesta Kauhanen rakentaa Taidehalliin kokonaisuuksia, joissa yksittäiset veistokset yhdistyvät kauhasmaisen fantasiamaailman heimoiksi. Suomen Taideyhdistyksen tuottama näyttely esittelee Kauhasen keskeisiä aiheita 1980-luvulta lähtien, mutta pääpaino on uusimmissa, 2000-luvun pronssi- ja alumiinfiguureissa.

2000-luvun alku oli päätöntä menoa Kauhasen taiteessa, kirjoittaa Altti Kuusamo näyttelykirjassa. Veistosten pää oli olkapäällä, se oli vaahdossa tai puuttui kokonaan, kuten tyhjätakkisilta pukumiehiltä (2002). Vuonna 2003 Kauhasen maailmaan ilmestyi ensimmäinen silinterihattuinen Lum’ukko, arvokkuuden antiteesi. Lum’ukkojen kansa kasvaa yhä, sillä Kauhanen muuntelee, kehittää ja uudistaa jatkuvasti keskeisiä aiheitaan.

​

Kauhasen 2000-luvulla synnyttämiin veistossukuihin kuuluvat myös yltiöpositiiviset “pojat”, jotka syleilevät maailmaa viattoman haltioitumisen vallassa. Tapiolan liikenneympyrän Taidepoliisi (2006) hymyilee estottomasti niin että hampaat näkyvät. Taidehallin näyttelyn aikana eri puolilla Helsinkiä seikkailee Aurinkopoika-veistos (2007–2010), joka on niin valoisa että se on suomalaiselle lähes sietämätöntä!

Pekka Kauhanen tunnetaan myös useista julkisista teoksistaan, mm. Kajaanissa sijaitsevasta kohutusta Urho Kekkosen muistomerkistä Suuri aika (1990). Taiteilija itse selitti teoksen kiisteltyä tiimalasimaista, kierteistä muotoa ”Kekkosen ajan ja ajatuksen näköispatsaaksi”. Näyttelyyn astuu samalta murroskaudelta teos Tuoksuva Askel, Helsingin Kurkimäkeen sijoitettu julkinen veistos.

​

Vaikka Kauhasen veistokset ovat arvoituksellisia, outojakin, niitä on helppo lähestyä. Veistoshahmoissa piilee velmuilua, joka usein tuo oivaltavan hymyn katsojankin kasvoille. “Jos savolaisuus valettaisiin veistokseksi, se saisi Pekka Kauhasen kuvakielen”, on Vexi Salmi lohkaissut. Teokset ovat tulkinnallisesti sallivia — leikkimieli taitaa olla elinehto niin Kauhasen veistoksille kuin yleisön tulkinnoillekin. Laula siis tulkinnan pajatso, tilaa on!

HELSINGIN TAIDEHALLI

15.1.–6.3.2022

​

Tarja Pitkänen-Walterin retrospektiivinen näyttely Maalauksellisia mietteitä esittää tulkintoja maalaamisen olemuksesta. Suomen Taideyhdistyksen tuottama moniaistinen kokonaisuus kietoo katsojan väriin.

​

Tarja Pitkänen-Walter on läpi koko tuotantonsa esittänyt kysymyksiä maalauksesta – sen ytimestä ja olemisen syystä. Kokeilevilla teoksillaan taiteilija esittää maalaustaiteesta väitteitä, joita hän haastaa, purkaa ja rikkoo, uudelleen ja uudelleen. Pitkänen-Walterin tuotantoa nähdään Taidehallissa lähes 40 vuoden ajalta. Mukana on sekä pienimuotoisia, maalauksen alkutekijöillä leikitteleviä töitä, että kookkaita, veistosta lähestyviä tilallisia ja kolmiulotteisia maalauksia, jotka ovat

levinneet seinältä lattialle ja kattoa kohti.

​

Maalauksellisia mietteitä -näyttely muodostuu erilaisista kokemuksellisista tiloista, joiden tunnelmaa tukee myös monimuotoinen äänimaisema. Yhteyttä katsojaan haetaan ensisijaisesti aistimuksen, ei ajattelun kautta. Katsoja kutsutaan osaksi teoksia myös monenlaisin istuimin; ne tarjoavat pysähtymispaikkoja ja avaavat katsojan ja teoksen välisiä portteja olemalla sekä irrallisia että elimellisiä teosten osia.

​

Pitkänen-Walter (s. 1960) on Taideyliopiston Kuvataideakatemian pitkäaikainen opettaja ja maalaustaiteen professori. Väitöskirjassaan hän pohti maalauksen aistimellisuutta ja sitä, miten maalaustaide ei itsestään selvästi käänny sanoiksi ja käsitteiksi.

​

Suomen Taideyhdistys on julkaissut kuvataiteilija Tarja Pitkänen-Walterin Helsingin Taidehallissa esillä olevan näyttelyn yhteydessä laajan kirjan Maalauksellisia mietteitä. Julkaisu esittelee taiteilijan tuotantoa laajasti ja monipuolisesti lähes 40 vuoden ajalta. Teoksen tekstit ovat Berliinissä asuvan kirjoittaja ja kuraattori Jurriaan Benschopin sekä nykytaiteen tutkija, Museoviraston kuvakokoelmien intendentti, FT Inkamaija Iitiän käsialaa. Julkaisu on runsaasti kuvitettu. Lue lisää julkaisusta täältä.

​

Lue Tarja Pitkänen-Walterin haastattelu täältä.

HELSINGIN TAIDEHALLI

26.1.–24.3.2019

​

Suomalaisen kuvataiteen keskeisiin maalareihin lukeutuvan Paul Osipowin laajassa retrospektiivisessä näyttelyssä nähdään vaikuttava poikkileikkaus taiteilijan tuotantoa. Jo varhain tehdyt ulkomaanmatkat Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin ovat vaikuttaneet merkittävästi taiteilijan tuotantoon, ja Osipow ammentaakin vahvasti taiteen historiasta, niin modernismista kuin antiikista. Taidehallissa avautuvassa näyttelyssä on nähtävillä taiteilijan geometrisiä ja vapaamuotoisia abstraktioita sekä figuratiivisia klassisia aiheita, kuten ruoka-asetelmia sekä naisfiguureja, 1960-luvulta tähän päivään.

​

Osipow valmistui vuonna 1962 Suomen taideakatemian koulusta. 1960-luvun lopulta lähtien taiteilija on osallistunut lukuisiin yksityis- ja ryhmänäyttelyihin niin Suomessa kuin ulkomailla, jonka lisäksi hänet tunnetaan myös taideinstituuteissa tekemästään opetustyöstä. Jo 60-vuotisen taiteilijauran tehneelle Osipowille on myönnetty useita palkintoja, kuten mm. Suomen Taideyhdistyksen Dukaattipalkinto vuonna 1966, valtion 15-vuotinen taiteilija-apuraha vuonna 1985 sekä prinssi Eugenin mitali vuonna 1989. Suomen Taideyhdistyksen tuottaman näyttelyn kuraattorina toimii galleristi Kari Kenetti.

HELSINGIN TAIDEHALLI

28.1.–5.3.2017

​

Tommi Grönlundin (s. 1967) ja Petteri Nisusen (s. 1962) näyttely esittelee taiteilijoiden tuotantoa 20 vuoden ajalta. Taiteen ja tieteen rajalla liikkuvan taiteilijaduon teokset leikittelevät fysikaalisilla ilmiöillä, kuten painovoimalla, magnetismilla ja valolla. Installaatioissa on keskeistä myös ääni.

Retrospektiivisessä näyttelyssä on esillä Grönlund–Nisusen uran avainteoksia sekä aivan uusia töitä. Näyttelyssä nähdään myös paljon teoksia, joita ei ole aikaisemmin nähty lainkaan Suomessa, kuten Venetsian Biennaaliin 2001 tehty installaatio.

​

1990-luvulta saakka yhdessä työskennellyt kaksikko on saanut urallaan useita kotimaisia ja kansainvälisiä tunnustuksia, kuten Taiteen valtionpalkinnon 2001 sekä Maailman kulttuurineuvoston myöntämän Leonardo da Vinci -palkinnon 2013. Taiteilijat ovat tehneet useita julkisia teoksia, joista uusin tullaan näkemään Espoon Keilaniemen metroasemalla.

Suomen Taideyhdistyksen tuottama näyttely Esko Männikkö – Time Flies jatkaa kierrostaan:

​

Collezione Maramotti, Reggio Emilia, Italia 17.5.–27.9.2015
Huis Marseille, Amsterdam, Alankomaat 11.9.–6.12.2015
Göteborgin taidemuseo, Göteborg, Ruotsi 13.2.–8.5.2016

HELSINGIN TAIDEHALLI

18.1.–2.3.2014

​

Valokuvataiteilija Esko Männikön retrospektiivinen näyttely Time Flies esittelee Suomessa ennennäkemättömän laajan kokonaisuuden taiteilijan teoksia aina 1980-luvun alusta nykyhetkeen.

Männikkö on elänyt pohjoisessa ja työskennellyt valokuvataiteilijana irrallaan valokuvan trendeistä ja vakiintuneista instituutioista. Samalla hän on yksi kansainvälisesti tunnetuimmista valokuvataiteilijoistamme, jonka tuotantoa on nähty usein maailmalla.

​

Männikön kiinnostus valokuvaamiseen alkoi varhaisista metsästysreissuista. Eläinten metsästys vaihtui sittemmin kuvien metsästykseksi, kun Männikkö mustavalkokuvia vedostaessaan koulun valokuvakerhossa lumoutui täysin kuvan ilmestymisestä paperille. Valokuvaajana hän on itseoppinut. Männikön läpimurto tapahtui vuonna 1995, jolloin hänet valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Palkintonäyttelyssään tuolloin hän esitteli vaikuttavan kuvasarjan pohjoisia aikamiespoikia, jotka ovat lähtemättömästi jääneet monen mieleen. Tämän jälkeen Männiköltä ei ole nähty laajaa yksityisnäyttelyä Suomessa.

​

Taiteilijan tapa kehystää, rytmittää ja ripustaa teoksia on silmiinpistävän omaperäistä. Valokuvat ovat sekä itsenäisiä teoksia että samalla osa laajempaa sarjaa ja eri teossarjojen välistä vuoropuhelua. Näyttelyn varhaisimmat teokset ovat 1980-luvun alusta Kun aika pysähtyy -sarjasta. Mustavalkokuviin on tallentunut Utajärven Särkijärvellä syrjässä asuvan Määtän perheen elämäntavan sitkeys ja sisukkuus. Retrospektiivin uusimmat teokset sarjasta Blues Brothers vievät katsojan puolestaan elottomien ihmishahmojen pariin italialaisille hautausmaille. Männikön kuvissa nykykulttuurin yritykset häivyttää ajan kuluminen ja sen jättämät jäljet saavat näkyä. Hän paneutuu perusteellisesti kuvaamiinsa paikkoihin ja yksityiskohtiin nostaen arkisen elämän kunnioittavasti esiin. Oli kohde elävä tai eloton, ihminen tai eläin, Männikkö maalaa valolla ja tuo linssin lävitse esiin sen kauneuden. Vaikka Männikön kuvakieli on ajan myötä muuttunut ja tuotanto kehittynyt vertauskuvallisemmaksi, kiinnostus arkeen, ulkopuolisuuteen ja marginaalissa olevaan on säilynyt.

​

Esko Männikkö (s.1959 Pudasjärvellä) asuu ja työskentelee Oulussa. Hän on ollut mukana lukuisissa yksityis- ja yhteisnäyttelyissä etenkin ulkomailla. Männikön teoksia on arvostetuissa kansainvälisissä ja suomalaisissa kokoelmissa. Männikölle on myönnetty mm. merkittävä kansainvälinen valokuvataiteen Deutsche Börse Photography Prize -palkinto (2008).

​

Näyttely lähtee kansainväliselle kiertueelle Helsingin Taidehallin jälkeen. Näyttelykiertueesta ovat varmistuneet tähän mennessä Turun taidemuseo (16.5.–14.9.2014) ja Göteborgin taidemuseo (13.2.–8.5.2016).

HELSINGIN TAIDEHALLI

21.1.–4.3.2012

​

Kauhea ja koominen yhdistyvät Elina Merenmiehen teoksissa.

Elina Merenmiehen teokset kertovat huikaisevia tarinoita maailmasta ja siitä, miten arkisista ilmiöistä ja asioista voi avautua väyliä mielikuvituksen hurjimpiin näkyihin. Taiteilijan teoksissa huumori, yllättävyys, usko ja ihmetys sekoittuvat tavalla, joka tekee hänet erääksi omaperäisimmistä suomalaisista nykytaiteilijoista. Merenmiehen näyttely avautuu Helsingin Taidehallissa 21. tammikuuta 2012.

​

Salaista iloa on Elina Merenmiehen laajin Suomessa pitämä yksityisnäyttely. Taidehallin näyttelyssä on esillä yli 80 teosta taiteilijan uran alkumetreiltä 1980-luvun lopulta lähtien. Taidehallissa nähdään myös Merenmiehen aivan uusinta tuotantoa, kuten värimaailmaltaan rikkaita maalauksia. Näyttelyn ainutlaatuinen ja taiteilijalle kokonaan uudenlainen maalausinstallaatio syntyy Taidehallin seinille. Taidehallin arkkitehtuuria ja klassista näyttelytilaa kunnioittava kokonaistaideteos yhdistää taiteilijan maalaukset ja hänen näyttelytilaan maalaamansa osuuden.

​

Näyttelyn nimi Salaista iloa kertoo taiteilijan itsensä mukaan siitä, miten taideteoksissa esiintyy tekijälleen itselleenkin yllättävää, jotain sellaista, mikä saa löytämään kauneutta epätavallisista paikoista. “Merenmiehen teosten yhteydessä katsoja havahtuu useimmiten huomaamaan kauneuden kauheudessa tai tulee tietoiseksi uhrin osan arvokkuudesta”, kirjoittaa Juha-Heikki Tihinen Salaista iloa -näyttelykirjassa.

Merenmiehen teoksen tunnistaa varmasti, kuin vanhan tutun kadulla. Taiteilijan mielenkiinto ekspressiivisen taiteen traditiota, outsider-taidetta ja vanhaa flaamilaista maalaustaidetta kohtaan ilmenevät sekä hänen maalauksissaan että hänen paperiteoksissaan.

​

Antti Nylén kuvaa näyttelykirjassa Merenmiehen taidetta seuraavasti: “Näen jonkinlaisen ‘kehityskulun’ 1990-luvun alkupuolen Lintujen, Madon ja Ampiaisten metafyysisestä kauhusta Facts of Lifen ja muutamien nalleaiheiden kautta viimeaikaisempiin mustepiirroksiin, joissa kauhu on hellittänyt ja vallitsee fyysinen rauha; lihaa katsotaan nyt kuvotusta tuntematta, rauhallisesti, sellaisenaan (Hair, White Phosphorus…) Rumuus lakkaa olemasta rumuutta kun sitä uskaltaa katsoa. Se saa armoa. Saamme olla vääntyneitä, vuotavia, muhkuraisia ja niin edelleen…”

​

Elina Merenmies on helsinkiläinen taidemaalari, joka valmistui Taiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 1999. Hän opiskeli myös Helsingin yliopiston piirustuslaitoksella 1987, Institut de Saint-Lucissa Brysselissä 1988–1989 ja Prahan taideakatemiassa 1991–1992. Taitelijan teoksia on tärkeimmissä suomalaisissa museokokoelmissa ja laajasti myös ulkomaisissa museo- ja yksityiskokoelmissa. Elina Merenmies oli Ars Fennica -ehdokas vuonna 2007 ja hän on toiminut Ars Fennica -palkintolautakunnan jäsenenä vuodesta 2009 alkaen. Merenmies on saanut William Thuring -palkinnon vuonna 2009 ja Stina Krook -palkinnon vuonna 2010.

​

Näyttelyn on tuottanut Suomen Taideyhdistys ry ja sen on kuratoinut FT Juha-Heikki Tihinen. 

HELSINGIN TAIDEHALLI

16.1.–28.2.2010

​

Suomalaiset taiteilijat ovat kautta vuosisatojen hankkineet taidekoulutusta eri puolilla Eurooppaa ja työskennelleet eri maissa. Syrjäisen Suomen kuvataide-elämä kehittyi verraten myöhään, eikä tarjonnut elantoa kovin monelle taiteilijalle. Muualle lähtö oli näin luonnollinen ja pakottavakin vaihtoehto. Lisäksi ulkomaiden akatemiat ja taidekoulut tarjosivat ajanmukaista opetusta, ja viimeisimpien virtausten omaksuminen oli mahdollista vain suurkaupunkien sykkivässä ilmapiirissä.

Tukholma, Pietari, Dresden, Rooma, Firenze ja Pariisi toimivat monen suomalaisen taiteilijan kouluttajina ja inspiraation lähteinä. Sotien jälkeen taiteen hermokeskus siirtyi New Yorkiin ja sitten Lontooseen.

​

Nykyään taiteen "kuumimmat" keskukset vaihtavat paikkaa kiihtyvällä vauhdilla, kun vaatimuksena on aina jonkin uuden löytyminen. Periferia on jo aikaa sitten muodostunut useaksi kiinnostavaksi nykytaiteen keskukseksi, eivätkä Suomi ja Helsinkikään ole jäänyt tämän kehityksen ulkopuolelle. Tällä hetkellä kuvataiteen ehdoton mekka on Berliini, missä myös kymmenet suomalaiset nykytaiteilijat työskentelevät.

​

Export – Import esittelee suomalaisia nykytaiteilijoita, jotka hankkivat koulutuksensa, asuvat ja/tai työskentelevät ulkomailla joko vakituisesti tai pidempiä jaksoja eri kansainvälisissä residensseissä. Näyttely käsittelee näiden taiteilijoiden suhdetta taiteen tekemiseen kansainvälisessä ympäristössä - ja toisaalta heidän suhdettaan kaukaiseen kotimaahan ja sen taidekenttään. Näyttelyssä ovat mukana Adel Abidin, Eija-Liisa Ahtila, Elina Brotherus, Minna L. Henriksson, Gun Holmström, Laura Horelli, Hannu Karjalainen, Ola Kolehmainen, Pia Lindman, Robert Lucander, Kirsi Mikkola, Pilvi Takala ja Kristiina Uusitalo. Näyttelyn kuraattori on Taidehallin johtaja Maija Koskinen.