Taiteilija Maija Blåfield kertoi Riikka Kuoppalalle lähtökohdistaan teosten tekemiseen ja tulevasta näyttelystään Helsingin Taidehallissa.
Teokseni ovat aina jollain tasolla dokumentaarisia. Tarinallisuus ja dokumentaarisuus ovat niissä keskeisiä lähtökohtia: miten tapahtumat muuttuvat tarinoiksi, ja minkälaisiksi tarinoiksi ympärillä havaittu ja koettu teoksissa muovautuu. Elokuvieni päähenkilöiden henkilökohtainen todellisuus on usein kulkenut jollain tavalla yleisemmän todellisuuden sivussa tai heidän näkökulmansa elämään on jostain syystä poikkeuksellinen. Minua kiinnostaa myös arkisuus. Vaikka henkilön elämässä olisi kuinka poikkeukselliset puitteet, ovat arjen perustekijät meillä kaikilla hyvin samanlaisia. Näin on riippumatta siitä, missä asumme ja minkälaisessa kulttuurissa elämme. Poikkeuksellisuuden ja arkisuuden välinen vuoropuhelu on ollut alusta asti läsnä töissäni.
Maija Blåfield. KUVA: Patrik Rastenberger
Teoksissani on myös aina huumoria. Minun on vaikea edes ajatella dokumentaarisuutta ilman huumoria, koska huumori kuuluu elämään. Se ei ole missään ristiriidassa vakavien aiheiden kanssa. Ehkä enemmänkin niin, että mitä vakavampi aihe, niin sitä tärkeämpää huumorin mukanaolo on. Sitä tulee luonnostaan.
Taidehallin näyttelyyn valmistuu kaksi uutta teoskokonaisuutta. Niistä toinen on Scenic View, monikanavainen liikkuvan kuvan teos, jonka lähtökohtana on metsämaiseman katsominen. Meillä on vahva maiseman katsomisen perinne, joka on lähtöisin muun muassa maalaustaiteesta ja olemme tottuneet katsomaan ja tulkitsemaan maisemaa tietyllä tavalla. Toisaalta emme välttämättä ymmärrä juuri mitään ekosysteemistä, joka sen muodostaa. Tulkintamme maisemasta on oikeastaan tyystin erilainen kuin se, mikä muodostaa ekosysteemin: mikä siinä on tärkeää ja merkityksellistä ja milloin se voi hyvin tai huonosti. Minua kiinnosti tämä kommunikaatio, väärinymmärrys ja tulkinta.
Scenic View on tyylilajiltaan kauhuelokuvan ja luontodokumentin välimuoto. Teos tarkkailee maisemaa erilaisista näkökulmista. Siinä on paljon dokumentaarista kuvaa, mutta myös fiktiivisenä elementtinä lavastuksen keinoin rakennettuja kuvitteellisia luonnonilmiöitä metsämaisemassa. Lisäksi siinä käydään esimerkiksi Detroitissa, jossa hylättyjen talojen puutarhat ovat kasvaneet ihmisen hylkäämän infrastruktuurin ylitse, ja Suomen ja Venäjän rajavyöhykkeellä petokuvauskohteissa, joissa ihminen kuvaa lavastettuja luontokuvia.
MAIJA BLÅFIELD Scenic View (2023), liikkuvan kuvan teos
MAIJA BLÅFIELD Scenic View (2023), liikkuvan kuvan teos
Toinen uusi teos, Tarinoita tienpientareelta, on keskeinen Taidehallin näyttelyssäni. Henkilökohtainen ja omaelämäkerrallinen valokuvasarja koostuu kuvaamistani snapshot-tyylisistä valokuvista yli 20 vuoden ajalta. Suurin osa niistä on aiemmin julkaisemattomia. Kuviin yhdistyy pieniä kirjoittamiani tekstejä: muistikuvia, muistoja ja ajatelmia vuosien varrelta. Olen luonteeltani arkistoija – arkistoin kaiken. Oli kiinnostavaa käydä ottamiani kuvia vuosien jälkeen uudelleen läpi ja nähdä ne uudessa valossa. Kuvien joukosta paljastui joitain alun perin omasta mielestäni epäonnistuneita otoksia, joiden kiinnostavuuden tunnistin vasta nyt. Näyttelyyni toivottiin retrospektiivistä näkökulmaa, mutta halusin itse tehdä myös uusia teoksia. Tarinoita tienpientareelta toimii tavallaan myös retrospektiivinä.
Poikkeuksellisuuden ja arkisuuden välinen vuoropuhelu on ollut alusta asti läsnä töissäni.
Uusien teosten ohella näyttelyssä on mukana useita liikkuvan kuvan teoksia urani varrelta. Tuhoutumisesta ja säilyttämisestä on episodielokuva, jossa seurataan viittä eri tarinaa. Yksi osista on kuvattu Huippuvuorilla. Minun oli tarkoitus kuvata suljetussa hiilikaivoksessa, jossa oli käynnissä kaivoksen alasajoprosessi. Kaivoksen sijainnin takia paikalle pääsi ainoastaan kaivosyhtiön pienlentokoneella. Huippuvuorille saapuessani alkoi viisi päivää kestänyt sade. Saaren normaali keskilämpötila helmikuussa on –18 astetta, mutta tuolloin lämpimin päivä oli +7 astetta – lämpötila oli siis 25 astetta keskimääräistä korkeampi. Lumen sulaessa saaresta tuli kuin vedellä päällystetty luistelurata, eikä pienkoneella voinut sääolojen takia lentää. Seuraavalla viikolla kuljetukset kaivokselle olivat täysin ruuhkautuneet eikä ylimääräisiä henkilöitä otettu kyytiin, joten minun oli keksittävä jotain muuta surullisen sateen keskellä. Päädyin aikani kuluksi paikallisen taksikuskin pitämälle Longyearbyenin sightseeing-kierrokselle, josta ei nähnyt mitään, koska lumi oli sulanut ja oli täysin pimeää. Siellä luonnonkatastrofin keskellä, sateisen maiseman halki ajellessamme tajusin, että tässähän tämä elokuva nyt on. Se oli kuin todellisuuden kauhuelokuvakohtaus, aivan kamala, mutta silti siinäkin on mukana pientä huumoria ja tilannekomiikkaa, joka tekee kohtauksen karmaisevuuden myös käsiteltävämmäksi. Kuvausten aikana minulta pääsi useaan kertaan itku. Kohtauksesta tuli varmasti moninkertaisesti parempi kuin se olisi ollut alkuperäisen suunnitelman mukaisesti toteutettuna. Joskus tällaiset sattumat auttavat työssäni, mutta niihin täytyy olla valmiina tarttumaan. Suunnitelmaa ei saa katsoa liian kapeasti.
MAIJA BLÅFIELD Tuhoutumisesta ja säilyttämisestä (2017), lyhytelokuva
The Fantastic (2020), lyhytelokuva
Pidän vaikeista aiheista. Esimerkiksi Fantastic-elokuva lähti käyntiin niin, että olin taiteilijaresidenssissä Soulissa Etelä-Koreassa. Pohjois-Korea oli tuolloin paljon esillä uutisissa ja kiinnitin huomiota siihen, miten pohjoiskorealaiset ihmiset esitettiin mediassa. Heitä ei oikeastaan koskaan esitetty yksilöinä, vaan aina tietyn tyyppisenä joukkona ja vain tiettyjen tekijöiden kautta. Minua sen sijaan kiinnosti nimenomaan yksilön kokemus ympäristössä, jossa tieto ei ole avoimesti saatavilla. Kiinnostuin siitä, miten rajatun tiedonvälityksen yhteiskunnassa elänyt näkee ja kokee maailman. Ihmiselle on myös tyypillistä, että jos emme tiedä jotain, meillä on taipumus käyttää mielikuvitusta puuttuvien seikkojen täydentämiseen. Halusin tietää, millaisena meidän todellisuutemme näyttäytyy ulkoapäin katsottuna. Haastattelin elokuvaa varten Etelä-Koreassa asuvia pohjoiskorealaisia pakolaisia, jotka olivat kotimaassaan katsoneet sinne salakuljetettuja ulkomaisia elokuvia. Keskustelin heidän kanssaan näistä elokuvista: minkälaisia tunteita ja ajatuksia ne herättivät ja millaiseksi he olivat näiden fiktioelokuvien perusteella kuvitelleet ulkomaailman.
Teosprosessini kestävät usein vuosia. Eniten tekoprosessin pituuteen vaikuttaa teoksen maailmaan perehtyminen. Esimerkiksi Maailmaa pelastamassa -elokuvassa keskeistä oli minun ja päähenkilön, Marcel Bloemendalin, ystävyyssuhde. Kuvasin teosta viiden vuoden ajan ja tutustuimme työn aikana läheisesti. Työprosessin ominaispiirteisiin ja käymääni eettiseen pohdintaan vaikutti se, että Marcelilla oli diagnosoitu skitsofrenia. Valmiita ratkaisuja ei kuitenkaan ole ja pitkän pohdinnan jälkeen uskalsin luottaa omaan eetokseeni työn äärellä. Ilokseni Marcel oli myöhemmin mukana myös teoksessani Tuhoutumisesta ja säilyttämisestä. ■
Maailmaa pelastamassa (2005), dokumenttielokuva