top of page

JAN KENNETH WECKMAN – Tunnustuspalkinnon saaja

Jan Kenneth Weckman on palkittu kahtena peräkkäisenä vuonna merkittävällä tunnustuspalkinnolla: ensin Stina Krookin säätiön kunniapalkinnolla 2021 ja sitten Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinnolla 2022. Syy on selvä: Weckmanin pitkäjänteinen toiminta ja monet ansiot taiteilijana, mutta myös hänen herkeämätön ja omintakeinen tutkimustyönsä erilaisten tekniikoiden ja käsitteiden parissa.


Weckmanin Turun Pansiossa sijaitseva tilava ja hyvin varusteltu ateljee on näkyvä todiste taiteilijan tuotteliaisuudesta. Kaikkialla näkyy merkkejä Weckmanin taiteelle tunnusomaisesta älyllisestä uteliaisuudesta. Kirjoituspöytä pursuilee kiinnostavia kirjoja, ja suurkuvatulostimen ympärillä lojuu koevedoksia. Suuri pöytä on täynnä ruukkukasveja jotka kukoistavat tammikuun harmaudessakin, ja valtavilla hyllyillä seisoo arkistoituna lukematon määrä maalauksia. Silti ne ovat vain pieni osa Weckmanin tuotannosta viimeisen viiden vuosikymmenen ajalta.


Helmikuussa Wäinö Aaltosen museossa Turussa avautunutta retrospektiiviä varten Weckman on kehystyttänyt osan teoksista, joista kaikki alkoi. Ne ovat tavallisia A4-paperiarkkeja, jotka hän on lukion oppitunneilla 1960-luvun puolivälissä täyttänyt tussipiirustuksilla. ”Jonkinlaista automaattikirjoitusta”, Weckman kuvailee. ”Piirteleminen oli minulle teini-iässä arkipäivän pelastus. Se oli eräänlaista terapiaa.”


Jan Kenneth Weckman, Täydellinen selitys, 2022, öljyväri kankaalle, 140 x 105 cm

Ylioppilaaksi tultuaan Weckman kulki Espoossa ovelta ovelle myymässä piirustuksiaan, varsin laihoin tuloksin. Aavistuksen psykedeelisistä teoksista vain yksi meni kaupaksi, psykiatrille. Mutta äkkiä alkoi tapahtua: vuonna 1969 Weckmanilla oli näyttely Lindellin paperikaupassa ja Strindbergin galleriassa Helsingin keskustassa, hän oli hetken töissä Lontoossa, vietti sitten jonkin aikaa Sveitsissä, aloitti taideopinnot... Kaikki yhden vuoden aikana. Varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin vuoden 1980 tienoilla yksityisnäyttelyssä, jonka teokset olivat kaikki mustaliidulla tehtyjä.


Weckman kuvaa uraansa analyyttisesti ja avoimesti. Iso osa 1970-luvusta meni hippihenkistä elämää viettäessä: Weckman joogasi, meditoi ja oli töissä kasvisravintolassa. Nyt hän sanoo sen johtuneen rimakauhusta: oman armottoman tuomionsa mukaan hänellä oli ”naiivi käsitys”, että menestyäkseen taiteilijana hänen oli ensin kehityttävä henkisesti. Se ei tietenkään pitänyt paikkaansa, ihminenhän ei koskaan saavuta täydellisyyttä.


Weckman palasi taidemaailmaan ryminällä 1978, kun hän piti kiitetyn näyttelyn ja julkaisi runokokoelman. Sittemmin taiteellinen työskentely on jatkunut keskeytymättä. 1980-luvulla Weckman piti pääkaupunkiseudulla useita näyttelyitä, ja vuosikymmenen lopulla hän vaihtoi mustaliidun öljyväreihin. Päätöksen taustalla vaikuttivat ajatukset materiaalisuudesta ja taiteen olemuksesta. ”Halusin eroon kehystämisestä ja lasista teoksen ja katsojan välissä, halusin lähemmäksi taiteen kehollisuutta”, hän sanoo. ”Kysyin itseltäni, mikä maalaus on ja mitä se kykenee tekemään.”


Inspiraatio löytyi uusabstraktista taiteesta, johon sisältyi myös yhä enemmän esinekoosteen piirteitä. ”Olihan se hauskaa tehdä vaaleanpunainen taulu, jossa oli mukana muurauslasta, mutta se ei oikein istunut silloin suomalaiseen taidekenttään”, Weckman toteaa kuivasti. ”Kun pidin näyttelyn 1990-luvun alussa, minua pidettiin menneisyyden haamuna.”


Silti näilläkin teoksilla on paikkansa WAMin retrospektiivissä, joka ei itse asiassa ole ensimmäinen katsaus Weckmanin uraan. Amos Andersonin taidemuseo järjesti Weckmanin retrospektiivin jo vuonna 2000, samana vuonna kun taiteilija alkoi opettaa kokopäiväisesti Taideteollisessa korkeakoulussa. Opetustyön ohella hän valmisteli väitöskirjaa, joka perustui hänen rooliinsa opettajana. Weckmanin näkemyksen mukaan taiteen opettaminen oli ”yhtä ajatusten pallottelua” opiskelijoiden kanssa. TaiKissa Weckman pääsi toteuttamaan kiinnostustaan teoriaan ja semiotiikkaan ja yritti opettaa opiskelijoita purkamaan normatiivista taidepuhetta. Teksti ja sanat ovat hänen mielestään äärettömän tärkeä osa kuvataidetta, mikä käy ilmi siitä, miten keskeisenä hän pitää teosten nimeämistä: ”Nimi on neulansilmä, jonka läpi katsoja tarkastelee teosta”, Weckman sanoo.


Jan Kenneth Weckman, Tie ulos, 2022, pigmenttivedos, 26 x 15 cm

Weckmanin viimeaikaisista töistä on luettavissa taiteilijan syvällinen kiinnostus merkkeihin, joita me ihmiset luomme ja joilla me ympäröimme itsemme. Hän kokeilee reippaasti digitaalisia menetelmiä ja ottaa kokeiluista syntyneistä teoksista pigmenttivedoksia. Ne on luotu piirustuslaudalla, ja niissä on paitsi Weckmanille tunnusomaisia mutkittelevia linjoja myös yllättäviä elementtejä, kuten kirjoitettua tekstiä ja QR-koodeja. Vaikka Weckman ei ole julkaissut enää runoja 45 vuoden takaisen debyyttinsä jälkeen, runous on edelleen monin tavoin läsnä hänen monipuolisessa taiteellisessa työssään. ◾️

Comentários


bottom of page