Marja Pirilä kertoi työskentelystään kuraattori Asko Mäkelälle. Pirilän näyttely avautuu Helsingin Taidehallissa tammikuussa 2024.
Kaiken ihmettely on työni alku – ja sitten tämä valosta lumoutuminen. Valo on minulle valokuvauksessa kaikki kaikessa. Olen kuin sen läpivalaisema. Häikäistyin kai jo lapsena pohjoisen rajussa kevättalven valossa. Mutta onhan minussa taiteilijuuden lisäksi tutkijaa, sillä opiskelin ensin vuosia luonnontieteitä. Erikoistuin eläinekologiaan ja tein graduni kärpäsestä, sen suhteesta ympäristöönsä ja viehätyin sen monilinssisistä verkkosilmistä. Vietin yhden kesän laboratoriossa kärpästen kanssa seuraten niiden elinkiertoa. Kun kärpänen käy läpi lyhyen elämänsä aikana muodonvaihdoksen, metamorfoosin, tapahtuu ihme: koteloituessaan sen toukka sulattaa itsensä liuokseksi ja rakentaa siitä täysin erilaisen eliön, joka nousee lentoon.
Kesä kärpästen kanssa palautti mieleeni lapsuuden ihmettelyn ja sysäsi kohti uutta, usutti valokuvaajaksi. Kun sitten aloitin valokuvauksen opiskelun, olin kuin huumautunut uppoutuessani kaikkeen uuteen, joka vei mukanaan. Rakastin pimiössä hämäryyden ja veden solinan luomaa tilaa. Melkein asuin siellä. Olin niin alussa valokuvauksessa, että meni aikaa tajuta negatiivin käänteinen maailma ja miten siitä kehkeytyy positiivi, kuva, joka kehitysaltaassa ilmestyy kuin tyhjästä valotetulle valkoiselle paperille.
Valokuvataiteen laitoksella oli tuolloin vallalla dokumentarismi, mutta minua kiehtoivat László Moholy-Nagyn valoveistokset ja kokeilut negatiiveilla sekä Rodtsenkon kuvien oudot kuvakulmat. Koin, että valokuva oli lähellä runoutta, Mannerin, Saarikosken, Pessoan ja Lorcan näkyjen maailmaa, enkä minä tätä työtä tehdessäni ole siitä oikeastaan muuttunut.
Valokuvauksen kautta löysin tien takaisin unohtamaani maailmaan, jossa arki oli täynnä taikaa, jossa ihmisten ja paikkojen koot ja mittakaavat vaihtelivat hetkestä toiseen, jossa tunteet aisti valoina, väreinä ja muotoina ja jossa oli mahdollista nähdä toistensa sisäisiä kuvia. Suhtautumiseni valokuvaukseen oli alusta alkaen kokeilevaa ja ihmettelevää. Enkä menettänyt tutkivaa minäänikään jättäessäni tieteen maailman, sillä myös taiteilija tutkii, sitä mitä voi ilmaista.
Kuvasin neulanreikäkameroilla usein luonnossa. Itsetehdyt, arvaamattomat kamerani, joissa ei ollut etsintä, valottivat hämmästyksekseni kuvia, jotka vastasivat kokemustani luonnosta. Sellaisia en aiemmin ollut saanut aikaan tavallisilla kameroilla. Valotuksen ajaksi laitoin usein kamerani maahan ja istuin sen viereen odottamaan. Nostettuani sulkimen kameran reiän päältä tunsin olevani valon assistentti, joka auttaa valon pimeään tilaan synnyttämään kuvia maailmasta. Huoneenkokoisessa camera obscurassa kuvatessani tuo tunne on samanlainen, mutta fyysisesti vielä voimakkaampi.
Camera obscura -menetelmällä työskennellessäni kuvaan yhtä aikaa kahdella historiallisesti eriaikaisella välineellä: nykyaikaisella kameralla camera obscuran sisällä. Valon syöksyessä pienestä aukosta pimeään huoneeseen siellä alkaa vähitellen nähdä ylösalaisia liikehtiviä kuvajaisia ulkomaailmasta, kuin kangastuksia. Ne painautuvat vasten seiniä, esineitä ja ihmisiä, jolloin huoneeseen ilmestyy kolmas tila, kuin mielentila, jonka valotan kamerallani. Syntyvä kuva kertoo jostakin ikään kuin todellisesta, mutta samalla siinä on häivähdys toisesta maailmasta. Häivähdyshän on magiikan olemus.
Camera obscuralla otetun kuvan voi ajatella viittaavan silmän linssin välittämään kuvaan todellisuudesta. Kuvatessani ulkomaailman lomittumista sisätilaan voi sitä verrata tulkitsevan mielen toimintaan, joka ei vain tallenna näkyvää. Näkemiseenhän kietoutuu aina välähdyksiä henkilökohtaisista muistoista, koetusta ja ajatellusta.
Alkaessani vuonna 1996 kuvata ensimmäistä camera obscura -sarjaani "Sisätila/Ulkotila", sen alkuidea oli hyvin dokumentaarinen ja tutkivakin. Ekologin koulutuksen saaneena minua kiinnosti paitsi eläinten myös ihmisten suhde elinympäristöihinsä. Lopputyönikin valokuvataiteen laitokselle olin tehnyt miljöömuotokuvista, pienen kylän ihmisistä omissa maisemissaan. Niistä kuvista tuntui kuitenkin aina puuttuvan jotain.
Työskentelyni mullistavan uuden kuvaustavan löysin nähtyäni Abelardo Morellin varhaisia mustavalkoisia camera obscura -kuvia. Silloin tajusin, että camera obscura saattaisi olla minulle täydellinen menetelmä ihmisten elinympäristöjen kartoittamisessa: sen avullahan voisin saada samaan kuvaan yhdellä valotuksella ihmisen, hänen huoneensa ja ikkunan ulkopuolisen maiseman!
Pääsin aloittamaan ensimmäisen camera obscura -sarjani kuvaamisen vasta tehtyäni paljon kokeita erilaisilla linsseillä, kameroilla, filmeillä ja valotusajoilla. Kun olin ratkaissut olennaisimmat tekniset ongelmat ryhdyin kuvaamaan lähipiirini ihmisten kodeissa. Pian kuitenkin huomasin, että sarjan alkuidea alkoi laajentua ennakoimattomaan suuntaan: kuvista alkoi muotoutua ihmisten elinympäristöjen kartoituksen ohella mielenmaisemien kuvia – muistojen, unien, pelkojen ja haaveiden heijastumia.
Tämä kaksijakoisuus, arjen ja unenomaisuuden lomittuminen, on myös muissa camera obscura -sarjoissani. Vaikka nekin ankkuroituvat arkeen rakennusten ja niiden historian kautta, on niissä läsnä myös toinen, valon luoma todellisuus.
Kuvatessani camera obscurassa ihmisten kanssa, olen aluksi yksin huoneessa valmistelemassa sen pimeyttä, peittämässä ikkunaa, johon jätän pienen reiän valon tuloaukoksi ja johon kuvajaisten kirkastamiseksi asetan linssin. Siitä huoneesta tulee camera obscurani. Ajattelen huonetta ja sitä miksi haluan kuvata juuri tämän tilan ja tämän henkilön. Vasta sitten kutsun mallin sisään huoneen hämäryyteen ja keskustelemme kuvaideastani, joka yleensä muotoutuu tilanteen mukaan; miten ihminen asettuu tilassa ja kuinka valo kommunikoi kaiken tämän kanssa.
Kuvaamisen alku on aina voimakas hetki. Malli lepää pimeässä, avaan sulkimen ja valo alkaa tehdä työtään. On kiehtovaa, miten voimallisesti kuvaustapahtuman kokee pimeässä. Rakkaus ja kiitollisuus tilannetta ja kuvattavaa kohtaan on aina voimakas. Melkein liikutun, kun puhun valosta pimeässä ja niistä tunteista mitä se herättää. Oleminen siellä kaiken arvaamattomuudessa on oikeastaan se miksi kuvaan.
lman mallia camera obscurassa kuvaaminen on monella tapaa erilaista. Silloin olen kahden kesken valon kanssa ja saan rauhassa keskittyä tarkkailemaan, kuinka se liikkuu tiloissa maapallon pyörimisen mukana ja kuinka kuvajaiset muuttuvat huoneissa vuorokauden ja vuoden aikoina. Suuren rakennuksen mittakaavassa valokuvaaminen on hidas ja kehollinen tapahtuma. Yksin kuvatessani voin myös valottaa kuvaa pidempään, tehdä eri huoneisiin useita samanaikaisia camera obscuroja ja vaeltaa tilasta toiseen tarkkailemaan, mitä valolla on eri hetkinä sanottavaa. Camera obscurassa työskentely on intuitiivinen prosessi, jossa alitajunta ikään kuin nostaa kuvan esiin pimeästä. Nämä kuvausprojektit ovat voineet jatkua samassa rakennuksessa kuukausia tai vuosia, jolloin olen pystynyt jättämään camera obscuraksi muuttamani tilat odottamaan uuden päivän valoa.
Nykyään valotukset ovat lyhyempiä, koska digitaaliset kamerat keräävät valon sekunneissa. Vaalin kuitenkin camera obscurassa kuvatessani kokemusta aiemmasta hitaudesta niiltä ajoilta, kun valotin filmiä pitkään, joskus jopa tunnin. Keskittymisen, rauhan ja hiljaisuuden hetket ovat minulle tärkeitä ja pyrin siihen, että kuvissanikin on keskittynyttä hiljaista läsnäoloa.
Kuvatessa on aina tunne, että en minä kuvia ota vaan vastaanotan niitä. Pimeässä huoneessa on pakko luottaa, että sinne ilmestyy kuva, kuin näky. Pitää vain valita paikka, keskittyä siihen ja uskoa, että kun aukaisen sulkimen, valo tekee siitä kuvan. Minähän olen valon assistentti. Sattuman näkijä. Odotan vain, mitä valo antaa.◾️