TARJA PITKÄNEN-WALTER: Maalauksellisia mietteitä

Suomen Taideyhdistyksen näyttely Helsingin Taidehallissa 15.1.–6.3.2022


Suomen Taideyhdistyksen järjestämässä suurnäyttelyssä nähdään kuvataiteilija ja Kuvataideakatemian maalaustaiteen professori Tarja Pitkänen-Walterin teoksia 1980-luvulta tähän päivään. Pitkänen-Walterille teokset ovat tasaveroisia toimijoita, jotka ehdottavat merkityksiä ja kommunikoivat affektien, värien ja rytmien kautta. Kuvataiteen tohtorin opinnäytteessään Pitkänen-Walter on tarkastellut maalausta moniaistisuuteen sekä aistimusten sekoittumiseen perustuvana ymmärtämisen tapana.




KUVA: Katri Salmenoja



Kumpuaako kiinnostuksesi taiteen moniaistisuuteen henkilökohtaisesta tavastasi kokea asioita?


En ole kliininen synesteetikko, eli että näkisin suoraan esimerkiksi kirjaimia väreinä, mutta metaforisen ajattelun ja hahmottamisen kautta kyllä. Aistimusten kietoutuminen mihin hyvänsä, vaikka yksinkertaisiin sanoihin, on minulle tärkeää, ehkä jopa tärkeämpää kuin tiedollisuus. Loogisen ajattelun kautta kokeminen ei riitä minulle alkuunkaan, vaan kaipaan kokonaisvaltaisempaa kokemusta, jotta elämässä olisi mieltä ja mielekkyyden tuntua.



Onko taiteesi tarkoitus kertomisen sijaan koskettaa?


Tavallaan visuaalisuuden, värin ja vahvasti myös näyttelyissä käyttämäni musiikin kautta tuleva aistimuksellisuus teoksissa saattaa tehdä juuri sitä. Musiikki voi olla hyvin voimallinen ja välitön koskettaja. Se saattaa myös helpottaa visuaaliseen teokseen astumista. Toisaalta joillekin väri itsessään voi olla se, joka viettelee ja vie mukanaan heti niin, että sitä ei ”tiedä” – riippuen toki ihmisestä ja siitä, millainen hän on omassa aistisuudessaan. Minulta puuttuu pitkälti tietynlainen figuratiivinen, kertova aihe, koska se ei ole minulle ollenkaan ensisijainen asia. Tavallaan tukeudun johonkin muuhun alueeseen, joka tarkoittaa affektiivista värien ja rytmien olemista, sekä elementteihin, jotka eivät kerro tarinaa suoraan, tarinana.



Miten sinusta tuli kuvataiteilija?


Minua kiinnosti jo nuorena kaikenlaiset luovat alueet ja olin aika hyvä fiktion kirjoittaja. Minut valittiinkin aikoinaan Oriveden opistoon kirjoittajalinjalle. Kesken lukuvuoden kuitenkin vaihdoin kuvataiteen puolelle, sillä silloiset opettajani Kosti Sironen ja Asko Martinheimo kommentoivat tekstejäni hyvin visuaalisiksi. Nuorempana jossakin vaiheessa ahdisti, kun en oikein tiennyt, mikä olisi minun alani. Minua kiinnosti tajuta ihmistä ja neurotieteet olisi varmaankin ollut se juttu, mutta sitä ei ollut silloin vielä opiskelualana tiedossani. Sitten kerran näin sellaisen unen, jossa oli kolme eriväristä peltoa: violetti, oranssi ja vihreä. Silloin ajattelin, että aha, tämä tarkoittaa kuvataidetta.



Miten materiaalit valikoituvat teoksiisi?


Toiminnallisuus ja töiden oma aktiivisuus, taide toimijana, on minulle olennaista. Muokkautuvuus on materiaalin omaa toimijuutta. Se ehdottaa kaikenlaista, ja on aina kiinnostavaa nähdä, mitä sieltä tulee. Se on itse asiassa iso osa työskentelyäni, että annan materiaalin ”tehdä”. Aikoinaan akatemiassa maalasin öljyllä isoja teoksia. Öljyväri on helppo, kun sitä pystyy muokkaamaan ja työstämään paljon. Myöhemmin tuli mehiläisvaha, jossa on se tuoksu, tietenkin kosketus ja se, että materiaali elää ja muotoutuu lämmön mukaan. Mehiläisvahaa seurasi kumi, tai tarkemmin kumimuoviseos, johon sekoitin väriä. Lapseni oli siinä vaiheessa uhmaiässä ja taistelimme hänen kanssaan minun ja hänen välisistä rajoista. Niitä venytettiin kuin kumia. Ajattelin, että se ehkä liittyi silloin siihen.




KUVA: Katri Salmenoja



Materiaalien käyttö tuntuu olevan sinulle myös melko veistoksellista ja kolmiulotteista.


Onhan se ilman muuta kolmiulotteista. Minulle on tärkeää, että teos ei ole objekti, jota tarkastelen, vaan että itse teos on yhtä voimakas kuin minä, ellei jopa voimakkaampi. Tavallaan kietoudun sen sisään, vaikka se olisi seinälläkin oleva teos. Ajattelen, että se tavallaan sataa minun päälleni sieltä. Raja ja erillisyys itseni ja teoksen välillä, sitä olen halunnut hävittää ylipäätään.



Syntyykö teoksen merkitys sinulle tekemisen kautta, osana prosessia?


Kyllä, juuri näin. Joskus se voi tulla aika nopeasti, joskus hitaasti. Monet eri asiat, kuten tila itsessään, vaikuttavat siihen, miten teos lopulta muotoutuu. Se olisikin ihan onnetonta ja tylsää, jos minulla olisi valmis idea, jota lähtisin tekemään – se ajaisi ihan varmasti karille. Joskus myös joku toinen on voinut nähdä teoksissani jotain sellaista, mitä en ole tietoisesti tajunnut, vaan pikemminkin kiistänyt, että niissä olisi mitään henkilökohtaista. Taide toimii logiikan ulkopuolella, siellä voi ”tietää” jotakin, jota ei tiedä muuten.



Onko oma lähestymistapasi taiteen tekemiseen muuttunut eri aikoina?


Minulla on ollut hyvin erilaisia tapoja ja vaiheita. Nuorena olin jotenkin todella lapsellinen ja ilmaisun tarpeeni oli hyvin voimakas. Voiman- ja osaamisentunnossani tein mitä halusin, juurikaan piittaamatta tuonaikaisista käsityksistä. Se voimantuntoni mureni sitten 28-vuotiaana akatemian jälkeen, kun elämän realiteetit alkoivat tulla vastaan. Isot kahdeksanmetriset maalaukset muuttuivat kynnen kokoisiksi.Ajattelen, että silloin tapahtui jonkinlainen minä-subjektin murtuminen. Se muutos oli aika iso. Sitten näin kaupassa sellaisen kirkkaan oranssin teddy-kankaan, joka herätti uudelleen tekemisen halun, oikeastaan jopa olemisen halun. Se kietoutui vahvasti juuri visuaalisuuteen ja moniaistisuuteen. Silloin alkoi tavallaan uusi taiteilijuus, johon selvästi liittyi myös voimakas uudelleenarviointi. Aloin uudelleen katsoa, että mitä tämä maailma on, että en ole pelkästään oman mieleni ja pääni sisällä.



Työhuone on Tarja Pitkänen-Walterille myös paikka, jossa voi rauhoittua. KUVA: Katri Salmenoja



Onko taide ollut sinulle siis osa myös jonkinlaista minuuden prosessia?


Tavallaan se on kiinni siinä, ilman muuta – vaikka toisaalta ajattelen, että minuus on paljon kiinni myös muissa ihmisissä ja ympäristössä jo ihan perusteista lähtien. Eihän kukaan muotoudu ilman toista. Ajattelen, että minuus on koko ajan muokkautuva. Nämä teokset ovat minun äitejäni ja isiäni materiaalisuutensa kautta koko ajan, aina ja loputtomiin, loppuelämäni.



Miten lataat akkujasi taiteilijana?


Se on tärkeää, että voi olla rauhassa. Että välillä olisi aivan tylsää, että tuntisi sen tylsistymisen – se on itse asiassa sellaista, mikä lataa. Välillä sitä on aika äärirajoilla kiireen kanssa. Työhuone on ehkä ainoa paikka, jossa voi vain olla ja katsella niitä töitä ja välillä tehdä jonkun siirron. Tavallaan sellainen normaali hitaampi elämä olisi ihana, se antaisi enemmän.



Miten toivoisit yleisön kohtaavan Taidehallin näyttelyn?


Toivoisin, että ihmiset uskaltaisivat antautua omaan kokemiseensa. Tuon näyttelytilaan erilaisia istuimia, jotta ihmiset voisivat olla itsensä kanssa siellä ja tavallaan keskustella sisäisesti teosten kautta. Tiedän, että näyttelytilanteessa se voi olla vaikeaa, kun ihmisiä kulkee ympärillä. Itselläni on kuitenkin kokemusta siitä, että kun jotakin teosta pidemmän aikaa katsoo ja miettii sen äärellä, niin sen anti voi olla paljon isompi. Toivoisin, että ihmiset pystyisivät sillä tavalla menemään siihen mukaan.



Toivotaan näin. Kiitos haastattelusta ja onnea näyttelyyn! •



Haastattelu on julkaistu Suomen Taideyhdistyksen jäsenlehdessä 2/2020.