JENNI ESKOLA – Ajan hauraudesta

Suomen Taideyhdistyksen William Thuring -pääpalkinto 2021



Tamperelaisen Jenni Eskolan (s. 1982) maalaukset voi nähdä biotaiteena, jossa lehtivihreällä maalatut teokset ovat prosessinomaisia ja muuttuvia.


Valmistuttuaan Kuvataideakatemiasta 2012 Jenni Eskola tutki ainutkertaisuutta tekemällä vapaalla viivalla toteutettuja mustavalkoisia piirustuksia, joissa kuva katosi toiston mukana toisten kuvien alle. Eskola sanookin välttelevänsä kuvaa. Toiston myötä aika liittyi teoksiin aiheena. Osa suurista mustavalkoisista piirustuksista oli hetkellisiä, seinälle liisteröityjä paperitöitä, jotka revittiin palasina näyttelyn jälkeen seinältä. Katoavan taiteen ajatus on mukana myös uudemmissa maalauksissa.


Harmaaskaalalla työskentely alkoi tuntua raskaalta. Muutos väreihin löytyi sattuman kautta vuonna 2015, kun vehnänoraan mehua roiskahti paperille. Vehnän orasmehun hienoin kirkkaus katoaa päivässä. Lehtivihreässä Eskolaa kiinnostaa sen hetkellisyys, jonka myötä hän löysi maalaukselle mielekkyyden. Hän ajattelee koko tuotantoaan pidempänä performanssina, josta teokset tuovat esiin asioiden hetkellisyyttä ja tilapäisyyttä. Eskola maalaa paperille, jonka hauraus sopii hänen teoksiensa aiheeseen, ajan haurauteen.



JENNI ESKOLA Väritutkielma (kestämisestä), 2021, yksityiskohta: 2021, yksityiskohta: ahkeraliisa, dahlia, gladiolus, harakankello, hiirenvirna, jalohortensia, jalopähkämö, jättipalsami, kannusruoho, kissankello, kullero, käenkukka, lehtoakileija, leijonankita, maitohorsma, metsäkurjenpolvi, narsissi, niittyleinikki, nurmitädyke, ojakellukka, orvokki, pelargoni, petunia, pietaryrtti, pioni, puna-apila, päivänkakkara, päivänlilja, rantakukka, rapsi, ruiskaunokki, ruusu, ruusupegonia, samettikukka, sinilobelia, tarha-alpi, tarhaillakko, verenpisara ja voikukka paperille, 39 kpl á 68 x 32 cm. Kullakin kukalla on maalattu kaksi maalausta, joista ylempi on altistettu auringonvalolle, alempi suojattu siltä ennen näytteille asettamista. KUVA: Anna Autio




Eskolaa kiinnostaa itse värimateriaali ja sen tuottama vaikutelma. ”En ole kiinnostunut pohtimaan kuvallisuutta, vaikkei sitä täysin voi kuvataiteessa ohittaakaan. Uusimmissa teoksissani huomioni keskittyy väriin ja sen tuottamaan tuntuun. Työskentelen perinteisin välinein, telalla ja siveltimellä. Tavoittelen värillä pintaa, jossa käsittelyn jälki ei näy.” Taiteilija sanoo tekevänsä maalauksen pikemminkin maaliaineiden historian kautta kuin abstraktin kuvan historian näkökulmasta. Väriaineiden myötä teoksiin liittyy luonnonmukaisuus ja hän valmistaa värinsä itse. Väreihin hän käyttää lähinnä kasvin kukinto-osuuden, mutta siinä saattaa olla rippeitä varsista.


Paperille tehdyt teokset ovat ripustettavissa perinteiseen tapaan, mutta valo muuttaa niitä. Muuttuminen kuuluu Eskolan töiden luonteeseen. Taiteilijan työprosessissa työllä on oma valmistumishetkensä. Ajan mittaan työt haalistuvat valossa ja niiden väri muuttuu, kunnes orgaaninen prosessi pysähtyy ja väreistä tulee semmoisia kuin tulee. Osa muuttuu herkemmiksi. Taiteilija antaa teokselle mahdollisuuden muuttua itsekseen. Kiinnostavaa on myös seurata, miten eri ikäiset maalaukset ovat eri kohdissa muuntumistaan.


Arvostelija Harri Mäcklin kuvailee osuvasti syksyllä 2021 Jenni Eskolan Forum Boxin näyttelyssä olleita maalauksia: ”Teossarjan Evergreen (2021) nimessä on itseironiaa, sillä teokset ovat kaikkea muuta kuin ikivihreitä. Olosuhteet, jotka tekevät teosten näkemisen mahdolliseksi, tuhoavat teokset. Maalaukset näyttävät pysyviltä objekteilta, mutta itse asiassa ne ovat huomaamattoman haalistumisen prosesseja, oman katoamisensa esityksiä.”


Jenni Eskola ei koe itseään lainkaan marginaalitaiteilijaksi. Osa hänen aikaisemmasta työskentelystään oli perinteisempää, säilyvää taidetta, jota on hankittu museoiden kokoelmiin. Uusien teosten kokoelma on Eskolalla itsellään varastossa valolta suojattuna. Taiteilijan etuoikeutena Eskola pitää mahdollisuutta jäädä pohtimaan sitä, mistä muut puhuvat romantisoiden, kuten ajan läsnäoloa ja sen seuraamista.



JENNI ESKOLA Sarjasta Evergreen, vasemmalla: 2020, oikealla: 2021, lehtivihreä paperille, à 119 x 90 cm. KUVA: Anna Autio



Artikkeli on julkaistu Suomen Taideyhdistyksen jäsenlehdessä 1/2022.