Yhdistyksen historian ensimmäinen Edvard Richter -palkinto myönnettiin vuonna 2018 taidekriitikko, valokuvaaja ja vapaa kirjoittaja Helen Korpakille, joka palkintoperusteisiin viitaten taitaa taidearvostelun monet muodot ytimekkäistä kritiikeistä monivivahteiseen esseistiikkaan. Hufvudstadsbladetiin kirjoittavalle Korpakille taidekriitikoksi ryhtyminen oli onnekas sattuma, jossa osansa oli nuoruuden häpeämättömyydellä ja rohkeudella heittäytyä. Haastattelimme onnellista palkinnonsaajaa sekä kirjallisuuslautakunnan puheenjohtaja Asko Mäkelää taidekirjoittamisen ja kritiikin nykytilasta ja merkityksistä.
Helen Korpak. KUVA: Veikko Somerpuro
Vuoden 2018 Edvard Richter -palkittu Helen Korpak, kertoisitko hieman taustastasi ja siitä, miten sinusta tuli taidekriitikko?
Helen: Se on sattuman ansiota, tai ehkä kiitos nuoruuteni häpeämättömyyden. Olin tavannut kerran Hufvudstadsbladetin silloisen kulttuuripomon Philip Teirin, kun hän laittoi minulle vuonna 2011 sähkö- postia ja kysyi osaanko suositella ketään, joka osaisi kirjoittaa taiteesta. En ollut kirjoittanut koskaan kritiikkiä, mutta vastasin kuitenkin, että ”minä”. Opiskelin valokuvausta, ja vaikka olin kirjoittanut paljon runoutta, en ollut suunnitellut tulevani kirjoittajaksi. Erittäin onnekasta ja erikoistahan oli myös se, että Hbl antoi kokemattoman nuoren naisen alkaa kirjoittaa taiteesta. Valokuvauksen opinnot tein loppuun – valmistuin muutama vuosi sitten taiteen maisteriksi. Taidekriitikkona olen itseoppinut.
Kirjoitustyyliäsi on kehuttu vivahteikkaaksi ja innostavaksi. Mikä sinua inspiroi kirjoittajana?
Helen: Hyvä lastenkirjallisuus on aina inspiroinut minua. Lapsiin ei tepsi snobbailu, teennäisyys ei myöskään mene läpi. Tekstin pitää yksinkertaisesti olla tosi hyvää: tiivistä, kiinnostavaa ja uskottavaa. Luen inspiraatioksi mieluiten jotain muuta kuin taidekritiikkiä. Keskityn eniten vain omaan tekemiseen, koska on liian helppoa lamaantua itsekritiikistä, jos alkaa vertailla itseään muihin.
Millaisena koet roolisi ja vaikutusvaltasi kirjoittajana osana taidekenttää?
Helen: Saan kirjoittaa taiteesta oikeaan päivälehteen ja vaikuttaa siihen, mistä kirjoitetaan, joten minulla on tietenkin jonkinlaista valtaa. Yritän kuitenkin olla miettimättä sitä liikaa. Ajattelen, että jos yritän kirjoittaa vastuullisesti, monipuolisesti ja kiinnostavasti taiteesta ja tehdä joka viikko parhaani, niin käytän asemaani terveellisellä tavalla. Haluan olla rakentava osa taidekenttää; joku, joka huomioi isojen ilmiöiden ja instituutioiden lisäksi myös kentän huonot puolet ja edistää myös vaihtoehtoista taidetta.
Miten kirjoitusaiheet ja arvostelemasi teokset valikoituvat?
Helen: Kun valitsen, mistä kirjoitan Hufvudstadsbladetiin, ajattelen kolmea asiaa: mikä on minun mielestäni kiinnostavaa, mikä saattaisi kiinnostaa kulttuurisivujen lukijaa, ja mistä on tärkeää kirjoittaa. Haluan huomioida pieniä, taiteilijavetoisia gallerioita ja nuorten taiteilijoiden debyyttejä sekä kirjoittaa valta-asetelmista ja asettaa taiteen yhteiskunnalliseen kontekstiin. Kuitenkin on myös tärkeää, että esimerkiksi isot museonäyttelyt, joista monet lukijat ovat kiinnostuneet, otetaan huomioon, sillä lukijaa vartenhan kirjoitan. Mielestäni tehtävääni kuuluu myös arvostella näyttelyitä, joista en välttämättä itse pidä – taidesivujen pitää olla dynaamiset.
Olet myös valokuvaaja. Miten taiteilijuus ja taidekriitikkous sopivat yhteen? Tukevatko nämä kaksi roolia toisiaan?
Helen: Roolit tukevat toisiaan siinä mielessä, että freelancer-elämässä monipuolisuus on hyvä asia. Minulla on siis myös toinen työ, ja minun on näin helpompi ansaita elantoni. Tulen onnelliseksi valokuvauksesta. Se muistuttaa minua kerta toisensa jälkeen siitä, että vaikka kulttuurisekatyöläisyys on usein rankkaa, en voisi kuvitella koskaan kyllästyväni siihen. Kritiikin kirjoittaminen on minulle tapa ylläpitää rakkauttani taiteeseen ja valokuvaukseen. Taidetta teen itseni takia. Integriteetti on tärkeintä.
Muistiinpanoja. KUVA: Helen Korpak
Kirjallisuuslautakunnan puheenjohtaja Asko Mäkelä, miltä taidekirjoittamisen nykytilanne näyttää Suomessa? Mitä on valtavirta tänä päivänä, entä mitä kenttä kaipaisi mielestäsi lisää?
Asko: Huhuista huolimatta taidekirjoittaminen voi mielestäni hyvin. Perinteisen kirjan ja lehden rinnalla on verkossa mainioita julkaisuja, joita olemme huomioineetkin. Yhden kunniamaininnoistamme sai verkkolehti Edit-media. Valtavirtaa lienevät kirjat yksittäisistä taiteilijoista, monografiat, joita ilmestyy myös museoiden näyttelyluetteloina. Ajankohtaista taidetta laajemmin pohtivia pamfletteja ei juuri julkaista. Painopiste on yhden nykytaiteen ilmiön tarkastelussa. Useampien ilmiöiden keskinäinen vertailu on vähemmällä. Sellaisen luulisi kiinnostavan taidekansaa, joka yrittää selvitä ilmiöiden ja erilaisten taidesuuntausten verkossa.
Kritiikki voidaan määritellä subjektiiviseksi kuvailuksi tai tulkinnaksi jonkin asian arvosta. Millainen on mielestänne hyvä taidekriitikko?
Asko: Hyvä taidekriitikko osaa sijoittaa teoksen tai teokset laajempaan viitekehykseen ja ajatella niiden ominaisuuksia ymmärrettävällä kielellä. Ammattitaitoinen arvostelija osaa perustellusti ajatella näkemänsä ja kokemansa liitäntöjä taidesuuntauksiin ja niiden aateperustaan sekä pohtia taiteilijan omaa ajattelua ja taiteellista toteutusta. Asiallinen pohdinta kunnioittaa taiteen tekemistä. Jokainen näyttelyssä kävijä voi harrastaa taidepuhetta keskustelemalla ystäviensä kanssa taiteesta. Siinä huomaa äkkiä, että ei taidekritiikki olekaan aivan helppo toimi. Pohtimalla se paranee.
Helen: Mielestäni hyvän taidekriitikon tulee osata assosioida vapaasti ja rönsyilevästi ja uskaltaa antaa ajatusten kulkea myös taiteen ulkopuolelle, omituisiin tai rumiin paikkoihin. Eräs mottoni on peräisin valokuvaaja Wolfgang Tillmansin kirjan nimestä: If one thing matters, everything matters. Se pätee kaikkeen, myös taidekritiikkiin. Jos viittaus taideteoriaan tai Caspar David Friedrichin Vaeltaja-maalaukseen on merkityksellinen, niin viittaus populaarikulttuuriin tai vaikka henkilökohtaiseen lapsuusmuistoon on aivan yhtä merkityksellinen. Riippumatta siitä, miten kirjoittaa taidekritiikkiä, rohkeus on olennaista. Ei voi tulla hyvää tekstiä, jos ei uskalla olla runollinen ja haavoittuvainen tai ei uskalla sanoa, että huono taide on huonoa.
Taidekritiikillä on historiallisesti ollut merkittävä kulttuurinen tehtävä. Perinteisessä mediassa palstatila syvälliselle kritiikille ja taidekirjoitukselle on käynyt vähäisemmäksi. Mitkä mielestänne ovat taidekirjoittamisen tulevaisuuden uhkakuvat ja mahdollisuudet?
Helen: Mielestäni uhkakuva, josta ei ole puhuttu niin paljon on se, mitä tapahtuu, kun perinteisten, fyysisten päivälehtien levikki laskee ja lukijat siirtyvät nettiin. Fyysisessä lehdessä lukija kohtaa välttämättä taidekirjoittamisen, ja vaikka kaikki eivät todellakaan sitä lue, mahdollisuus tavoittaa ihmisiä, jotka eivät aktiivisesti harrasta taiteen kulutusta, on kuitenkin olemassa. Netissä monilla mediataloilla on sosiaalisessa mediassa jopa eri kanavat kulttuuriuutisille. Mahdollisuudet ovat kuitenkin myös monet. Esimerkiksi podcast-formaatti soveltuu hyvin kulttuuri- ja taidekeskusteluihin, ja ohjelmia voi tehdä kuka tahansa. Tietääkseni myös esseet ovat saavuttaneet viime aikoina yhä enemmän suosiota, mikä on todella ilahduttavaa. Ihmisten kiinnostus lukea kritiikkiä ei ole kadonnut mihinkään, eikä tule sitä tekemäänkään, joten uhka koskee pikemminkin taidekirjoittamisen julkaisupaikkaa, ei itse kirjoittamista ja tekstiä.
Asko: En näe uhkakuvia, koska uskon siihen, että taiteen ajattelu ei ole lopahtamassa. Nykytaide pohtii aikaansa ja meidän ajassamme pohdittavaa riittää.
Palkittuja teoksia vuodelta 2018. KUVA: Katri Salmenoja
Mitä taidekirjoitusta tai -kirjaa suosittelisitte lukunälkäisille?
Asko: Helenin Hbl-artikkeleiden lisäksi joko Helena Ruuskan kirjaa Hugo Simbergistä tai Juho Kuorikosken Pelitaiteen manifestia. Molemmat Richter-kunniamaininnan saajia myöskin.
Helen: Luin juuri Magnus William-Olssonin toimittaman ruotsalaisen esseekokoelman kritiikin tilasta uudessa julkisuudessa (Kritiken i den nya offentlig- heten). Se oli hieno lukukokemus, paikoitellen raskas, mutta antoisa ja ajatuksia herättävä. Kestosuosikkejani ovat klassikot John Berger ja bell hooks jo senkin takia, että kummatkin ovat kirjoittaneet taiteesta osana elämää ja yhteiskuntaa. Molemmat ovat myös sisältäneet taidekirjoittamiseensa paljon henkilökohtaisia ajatuksia ja tunteita sekä uskomattoman älykkäitä oivalluksia ja odottamattomia viittauksia. Vahvin suositukseni ovat kuitenkin tämänhetkisen lempikirjailijani Bruno Schulzin teokset. Vaikka hänen teoksensa Kanelipuodit ja Kuolinilmoituksen sanatorio eivät ole varsinaista taidekirjoitusta, ne on kirjoitettu niin uskomattoman kauniisti ja oudosti, että ovat itsessään taidekokemuksia ja mielestäni äärettömän inspiroivia. Olen saanut Schulzin tavasta käyttää kieltä paljon ideoita omaan kirjoittamiseeni. •
Haastattelu on julkaistu Suomen Taideyhdistyksen jäsenlehdessä 1/2019.