Antti Oikarinen: taiteilijahaastattelu

 Antti Oikarisen näyttely Introspektiivi Helsingin Taidehallilla 23.1.-8.3.2026 avaa Suomen Taideyhdistyksen 180. juhlavuoden. Tapio Mäkelä haastatteli Antti Oikarista hänen työhuoneellaan 11.11. 2025 kello 11.

Antti Oikarinen työhuoneellaan Riihimäellä. Kuva: Tapio Mäkelä.

Matematiikka ja todennäköisyydet, lukujen viehätys olivat mielessäni, kun pohdin tulevaa keskustelua Antti Oikarisen kanssa. Kun kolme metsäkaurista ohitti Riihimäellä liikennevalot suojatietä pitkin, mietin mikä todennäköisyys tuolle tapahtumalle oli.  Oikarisen aiempien näyttelyiden arvioissa on tuotu esiin geometrian arvoitukset - kuvat missä ensisilmäyksellä kaikki näyttää olevan kunnossa, mutta lähempi tarkastelu osoittaa jonkin epäjatkuvuuden tai mahdottomuuden. Olikin todennäköistä, että keskustelisimme matematiikasta ja taiteesta - mikä matematiikassa viehättää?

Olin lukiovaiheessa tosi kiinnostunut fysiikasta ja siitä miten maailma toimii, esimerkiksi suhteellisuusteoriasta. Meninkin opiskelemaan teoreettista fysiikkaa Oulun yliopistoon. Opintoihin kuului kuitenkin kauheasti ohjelmointia, eikä se kiinnostanut minua ollenkaan. Siksi siirryin matematiikan puolelle. Matematiikka on hienoa, se on loogista ja selkeää, mutta  se voi olla samaan aikaan tosi yllättävää. Se sisältää mielestäni uskomattoman oivaltavia näkökulmia ja luovuutta edellyttäviä keksintöjä. Voisin kuvitella pysyneeni matematiikan alalla, mutta oma luonne on myös kärsimätön ja poukkoileva. Voin uppoutua johonkin asiaan, mutta jossain vaiheessa kyllästyn, tarvitsen suunnan muutoksia touhuissani.

Voidaanko sanoa niin, että matematiikassa ajatteluna on luovuutta paljonkin mutta työnä vähän? Minkälainen oli siirtymä matematiikan akateemisesta maailmasta taiteen opintoihin?

Kun matikan opinnoissa tein gradua tajusin, että kärsivällisyyteni ei riitä matematiikan tutkijan rooliin. Matematiikan syventyessä, se mihin mennään ikäänkuin kapenee ja kapenee, tai näin ainakin silloin ajattelin. Viihdyin hyvin kuvataiteilijoiden porukoissa, niihin koin kuuluvani paremmin. Se helpotti siirtymistä. Aloitin Limingan taidekoulussa, ja pääsin sitten Kuvataideakatemiaan maalauksen osastolle. Siinä meni vuosi pari, että sain akateemisen maailman pölyt karisteltua niskasta. Expressiivinen ja spontaani toiminta kiinnosti alussa, vastakohtana matematiikan maailmaan nähden. Sittemmin olen saavuttanut tasapainon näiden asioiden suhteen. Olen ajatellut aina, että en halua tehdä teoksia, jotka suoraan ottavat kontaktia matematiikaan. Persoonassani on kuitenkin se puoli, jonka kautta matematiikka on minussa edelleen läsnä, ja se varmasti näkyy jollain tapaa tekemisessäni.

Voiko matemaattinen ajattelu toimia myös jotenkin rajoittavana tekijänä?

Niin, varmaan voi olla kuviteltavissa, että liika loogisuuden tavoittelu häiritsisi vapautta suhteessa kaikkeen tuntemattomaan. Työskennellessä on kyettävä yhdistämään erilaisia tapoja ajatella. Pyrkimykseen perustella asioita tulee jotenkin mutkattomasti sulautua hyväksyntä siitä, että läheskään kaikkea ei voi ymmärtää. On löydettävä tasapaino vapauden ja kontrollin välille. Kyse on siitä miten asioihin suhtautuu, tai miten asioita “käyttää”, siis omista asenteista.

Antti Oikarisen työhuone, detalji 1. Kuva: Tapio Mäkelä.

Kerrotko hieman Introspektiivi -näyttelyn taustoista?

Kun tieto tuli mahdollisuudesta olla Suomen Taideyhdistyksen, Helsingin Taidehallin näyttelyn taiteilija, aluksi saatoin ajatella, että näyttelyssä voisi olla retrospektiivisiä piirteitä. Ajattelin voivani käyttää vanhempia teoksia, mutta hoksasin pian, että kun annetaan aiempiin näyttelyihini nähden 3-4 kertaa isompi tila, niin ehdottomasti haluan tehdä uuden näyttelyn. Haluan miettiä kokonaisuuden alusta loppuun. Oli itse asiassa yllättävän erilaista miettiä näin suurta kokonaisuutta. Oli mahdollista ajatella laajemmin ja monipuolisemmin. Joka tapauksessa, halusin tehdä pomppelehtivan näyttelyn, en sellaista kompaktia, missä on paljon samanlaisia teoksia, vaan moninaisen ja ehkä vähän monimutkaisenkin. Mielessäni oli myös tietty tunnelma, jota lähteä tavoittelemaan.

Puhut teoksista olioina. Mitä sillä tarkoitat?

Ehkä minä tässä yhteydessä olen yleensä tarkoittanut oliolla jotain lähes samaa kuin objekti. Olen usein sanallistanut tekemiseeni liittyvän perus kiinnostuksen kohteen kysymykseksi siitä, millaisia olioita taideteokset ovat. Viime vuosina on alkanut ihmetyttämään, miksi teen joitain tiettyjä valintoja. Miksi joku juttu tuntuu hyvältä tai huonolta. Miksi joku teos puhuttelee, ja toinen ei. Kyse voi olla hyvin pienistä nyansseista. Kaikessa tässä on analysoinnin ja selittämisen, ja toisaalta intuitiivisen ja käsittämättömän vastakohtaisuus. Kyse on ymmärtämisestä. Kun mietiskelin näyttelyn teemaa, niin suuntauduin itsetutkiskeluun, introspektioon. Ajattelin, että introspektion voisi yhdistää retrospektioon; katselen omaa tuotantoani ja itseäni, tarkastelen omaa tekemistäni ja aivotuksiani. Itseys ja minuus ovat pakenevia ja käsittämättömiä ja siksi kiinnostavia asioita. Ihmisen identiteetissä näen analogian teoksen identiteettiin. Sillä tavalla ajattelin näiden olemuskysymysten sekoittuvan toisiinsa. Ajattelin, että introspektiivi antaa mahdollisuuden tarkastella omaa työskentelyä ja olla kriittinen sitä kohtaan, voi yrittää venyttää omia taidetta koskevia käsityksiä, tehdä eri tavalla.

Miten ajatus Introspektiivistä jalkautuu näyttelyn eri osiin?

Kuvanveistosalissa on teoksia, joissa on enemmän elementtejä aiemmasta tekemisestäni. Teosten voi ajatella esittävän toisia, mahdollisia ja kuvitteellisia teoksia. Tällaisia olen aiemmin aika paljon tehnyt. Näissä on kuitenkin mielestäni hieman erilainen meininki. Näissä ne “toiset” teokset ovat ilmaisuvoimaisempia ja sisällöllisesti rikkaampia kuin mitä vanhemmissa teoksissa. Keskisalissa on teoksia, joiden ajattelen jotenkin kommentoivan itseään tai kysyvän jotain itsestään. Tätä olen kutsunut mielessäni “identiteetti” saliksi. Mutta siis identiteetti teoksen näkökulmasta. Kolmannen salin teoksia tehdessäni olen ajatellut, että mitä jos olisin hiukan erilainen kuin olen. Minkälaisia teoksia ehkä  tekisin, jos olisin ihan vähän toisenlainen? Tämä liittyy siihen, että sikäli kun taiteilijan tuotannon voi ajatella ilmaisevan jotain tekijän identiteetistä, niin koen, että oma aiempi tuotantoni ei onnistu tässä mitenkään erityisen hyvin. Olen monimutkaisempi olio. Minussa on myös ekspressiivinen puoli. Tässä Introspektiivi- näyttelyssä olen halunnut antaa näille minuuteni rajoilla lymyileville hahmoille enemmän tilaa. Tällainen työskentely on ollut kutkuttavaa, kun on saanut tehdä tosi erilaisia juttuja, mutta kuitenkin itselle mielekkäässä käsitteellisessä viitekehyksessä. Samalla se on ollut älyttömän vaikeata. Esimerkiksi kysymykseen “onko tämä hyvä?” on ollut hämmentävän vaikea vastata, kun on pyrkinyt soveltamaan itselle jossain määrin vieraita periaatteita.

Aiempien näyttelyiden arvioissa teoksiesi puhutaan vaativan pidempään katselua, jotta ne avautuvat. Voidaanko sanoa, että teokset ovat näyttelyssä kerrostuneisuuksina? Esimerkiksi teos, joka näyttää veistokselta, mutta siinä onkin ruuvipuristin. Kunnes huomaat, että ruuvipuristin on käsin tekemäsi puusta ja siten osa veistosta.

Kyllä voisin ajella, että teoksissa on tietynlaista kerrostuneisuutta. Pyrin yleensä siihen, että ne olisivat helposti lähestyttäviä, ja myös, että ne eivät edellytä valtavasti pohdintaa, jotta niistä saisi irti jotain. Mutta usein itse mietin aika paljon kaikenlaista niitä kehitellessäni. Ajattelen, että katsojan on mahdollista seurailla monenlaisia ajatuskuvioita, joihin teokset ehkä avaavat väylän.

Antti Oikarisen työhuone, detalji 2. Kuva: Tapio Mäkelä.

Kun työskentelet, mitä vaikutteita tuot työhösi, tai miten rentoudut?

Lukeminen on minulle todella tärkeää. Kuuntelen myös paljon äänikirjoja työhuoneella. Viime vuosina olen lukenut taas uudestaan matematiikkaa. Lukeminen stimuloi aivoja. Mieltä törmäytetään uusiin asioihin, se on parasta. On tärkeää olla kiinnostavien asioiden äärellä. Se kihelmöinnin tunne, kun on ymmärtämäisillään jotain. Se on samantapainen tunne kuin toisinaan teoksen tekemisessä. Miten innoissaan odottaa pääsevänsä jälleen sen pariin: positiivista malttamattomuutta, joku mikä odottaa täyttymystään.

Positiivinen malttamattomuus vaikuttaa sangen osuvalta tavalta kuvata luomisprosessin tiettyä vaihetta. Tuon keskustelussamme esiin erään ystäväni isän, Mihaly Csikszentmihalyin ajatukset luovuudesta. Hän tutki luovuuden prosessia Art Institute of Chicagon opiskelijoiden parissa. Tutkimuksen mukaan ammattitaiteilijoiksi päätyivät useimmiten ne, jotka tiesivät hyvin vähän lopputuloksesta luomisprosessin alussa.

Kuulostaa hyvältä! Voidaan ehkä ajatella, että teosten tekemisessä kyse on liikkeestä jotain kohti. Ja siinä on myös jonkin tuntemattoman läsnäolo. Oma pää on yleensä valitettavan rajoittunut kapistus. Siksi on tärkeää antaa kaikkien mahdollisten matkan varrella vastaan tulevien ilmiöiden tai havaintojen antaa sanoa sanansa, antaa niille mahdollisuus vaikuttaa teoksen kehkeytymiseen. Jos tietää lopputuloksesta paljon jo alussa, ei tule sallineeksi tätä vaikutusmahdollisuutta. Ajattelen myös, että vähäinen tulosvastuu on aivoille sopiva vaatimustaso. Ainut, millä on väliä, on uteliaisuuden tunteen herääminen, se kutkutus joka tuottaa mieleen hyvänlaatuista vilkkautta.

Kun aiemmin mainitsit, että olet pohtinut paljon teosten oliomaisuutta, mieleeni tuli Actor Network Theory, jota mm. filosofi Bruno Latour on kehittänyt. Siinä fyysisillä objekteilla on toimijuus siinä missä ihmisilläkin. Miten tämä rinnastuu teosten oliouteen tai luomisprosessiin?

Tämä varmasti vaatisi taholtani tarkempaa käsitteiden määrittelyä, mutta näin karkeasti ottaen, kyllä minä ilman muuta ajattelen taideteoksia jonkinlaisina toimijoina. Taideteoshan on nähdäkseni hyvin itsenäinen olio, sitten kun se on esillä näyttelyssä. Ei tekijällä ole mitään valtuuksia teoksen ja katsojan kohtaamisen suhteen. Eikä teoksella tietenkään ole kiinteää sisältöä tai merkitystä, se muodostuu, kun se kohdataan. Vähintään tässä mielessä teoksen on oltava aktiivinen toimija. Mutta sama näkyy myös teosten kehittelyprosesseissa. Jossain kohtaa keskeneräinen teoskin alkaa kommunikoimaan, se kehittely toteutuu vuoropuhelussa teoksen ja tekijän välillä.

Paitsi objektit, myös niissä läsnä olevat eri materiaalit voivat tuottaa tuntemuksia tai tunteita. Tässä näyttelyssä sinulla on teos, minkä olet tehnyt millin tarkan viimeistellysti pähkinäpuusta. Osa siitä tuo mieleen keskiaikaisen geometrian illuusion, se näkyvä puinen osuus. Mutta tuo ”harha” taitaakin olla se K-raudan ruuvipenkki, missä pähkinäpuu on kätketty.

Juuri niin. Mainitsemasi teoksen nimi on Teoksen “Määrittelemätön hahmottuu” valmistuminen, ja ajattelen, että siinä on tavallaan kaksi teosta: itse teos veistettyine ja maalattuine penkkeineen päivineen, sekä pukkien päällä, valmistumaisillaan oleva “Määrittelemätön hahmottuu” niminen teos.

Minähän siis ylipäätään tykkään tehdä käsilläni. Jos mulla ei tätä ominaisuutta olisi, varmaan tekisin tosi erilaisia teoksia. Tarkoitan, että tarve tehdä käsillä, tavallaan ulkotaiteellinen seikka, vaikuttaa hyvin paljon siihen mitä teen. Tykkään jos teosten tekemiseen liittyy sopiva määrä teknistä pähkinää purtavaksi. On mukava miettiä miten jonkin asian voi toteuttaa, miten sen voisi parhaiten tehdä.

Ja materiaalit itsessään ovat toki tärkeitä. Pyrin aina löytämään idean kannalta mahdollisimman sopivan materiaalin. Monesti myös innostun uudesta materiaalista. Parhaat hetket liittyy usein siihen kun löytää uuden materiaalin, oppii käyttämään sitä. Sitten kun saa jonkun materiaalisen jutun hallintaan, niin usein tietty kärki häviää tekemisestä ja se alkaa näkyä teoksissa. Kun materiaalista on löytänyt vastauksen, se ei ole enää niin kiinnostavaa. Sama toki koskee kaikkia ajatuksellisen tason juttuja myös. Liikkeellä oleminen on kiinnostavaa, hallinta ei niinkään.

Entä eri tekniikat tai tyylit, ja - koetko itsesi minimalistiksi?

Tykkään perusvälineistä ja -materiaaleista. Puuta olen tosiaan käyttänyt paljon, ja olen myös maalannut kohtalaisen paljon. Maalaukseen suhtaudun yleensä aika käsitteellisesti. Tarkoitukseni ei ole kontribuoida maalaustaiteeseen, siinä mielessä en ole maalari. Mutta maalaus edustaa minulle tavallaan taiteen tekemisen yhtä perusmuotoa. Sama koskee piirtämistä, joka on yksi erityisen lähellä sydäntäni oleva tekniikka, ja miellän sen nimenomaan arkkityyppiseksi taiteelliseksi toiminnaksi. Paperi ja kynä, yksinkertaiset lähtökohdat. Viiva paperille - taiteen tekemisen perusele.

Minimalismista. Olen taiteilijana uskoakseni oikeasti minimalistisempi kuin miltä teokseni näyttävät. Samalla tavalla ajattelen käsitteellisyydestä, olen mielestäni käsitteellisempi kuin mitä teokseni sanovat. Minulle käsitteellisyys tarkoittaa erityisesti sitä, että olen kiiinnostunut teoksen olemuksesta ja aiheeni liittyvät yleensä jollain tavalla taiteen sisäisiin juttuihin.

Antti Oikarisen työhuone, detalji 3. Kuva: Tapio Mäkelä.

Kun ajattelen teostesi kerrostuneisuutta, sitä hetkeä kun kokija löytää sen ylimääräisen tason, se hetki voi välittyä jonkinlaisena silmäniskuna tai jopa tietynlaisena huumorina. Minimalismi yleensä taiteessa on sangen vakavaa.

Huumori on ehdottomasti minulle tärkeää. Usein koen onnistuneeni jos teokseen kätkeytyy vakavuudella höystettyä huumoria. Katson muutenkin maailmaa yleensä hieman pilke silmäkulmassa. Minusta tietty huumori on läsnä vähän kaikessa. Filosofiassa ja matematiikassakin. Kyse on näkökulmista. Jos onnistuu katsomaan jotain asiaa yllättävästä vinkkelistä, niin huumori on helposti läsnä. Huumoriin on kuitenkin vaikea tarkoituksella pyrkiä. Ajattelen asioita todella vakavissani, mutta ajattelen, että juuri se vakavuus saattaa tuottaa mukaanaan annoksen huumoria.

Antti Oikarisen näyttely Introspektiivi, Helsingin Taidehallilla 23.1.-8.3.2026

www.taidehalli.fi

Näyttelyn on tuottanut 180. juhlavuottaan viettävä Suomen Taideyhdistys. www.suomentaideyhdistys.fi

Tapio Mäkelä toimi yhdistyksen vt. toiminnanjohtajana sekä juhlavuoden koordinaattorina. Hän kirjoittaa väitöskirjaa taiteellisista peleistä.