Taidekeräilijä, KTM Arto Jurttilalle on kertynyt yhteensä 502 kotimaisen taideteoksen kokoelma, jota hän itse kuvailee kasaumaksi vuosikymmenien aikana koettuja, merkityksellisiä taidekohtaamisia. Tapasimme Arton kanssa Helsingin Taidehallilla ja keskustelimme taiteen kokemisesta sekä keräilijän henkilökohtaisesta matkasta kuvataiteen parissa.
KUVA: Katri Salmenoja
Porin taidemuseossa on meneillään kokoelmaasi pohjautuva näyttely MIELEN SILMIN / WITH THE EYES OF MY MIND. Minkälainen kokonaisuus oikein on kyseessä?
Näyttely liittyy museon Keräilijän katse -näyttelysarjaan. Yksityiskokoelma on loputon mahdollisuuksien maailma, jossa voi lähteä liikkeelle monesta kulmasta. Minulla on hankkimiini teoksiin hyvin henkilökohtainen suhde. Siksi minua kiinnosti paljon se, miten ulkopuolinen katsoo tällaista kokonaisuutta. Näyttelyä ovat olleet mukana tekemässä kaksi museon ulkopuolista kuraattoria, jotka ovat ideoineet keskeisen tematiikan näiden ajatusten pohjalta. Varsinkin toinen kuraattoreista, taidemaalari Liisa Pesonen alkoi tutkia, millaista maalaustaidetta kokoelmassani oikein on ja kokonaisuus alkoi hahmottua sitä kautta. Näyttelyyn on myös rakennettu yhdeksän metriä pitkä seinä, johon on nimetty kaikki 502 teosta hankintajärjestyksessä. Teosten lomassa on kuultavissa yksittäisiä tekstejä noin 20 teoksesta. Ne ovat kirjoittamiani lyhyitä esseitä siitä, mitä minussa on tapahtunut ensimmäisen 10 sekunnin aikana kohdatessani kyseiset teokset. Voitaisiin oikeastaan sanoa, että kokonaisuudessa on monta näyttelyä yhden näyttelyn sisällä.
Onko näyttelyyn sattumoisin valikoitunut juuri sinulle rakkaimpia teoksia?
Rakkaimpia teoksia olisi hankala nimetä, sillä minulla on hyvin henkilökohtainen suhde kaikkiin hankkimiini teoksiin. Taideteos on minulle voimakkaasti subjekti, kokijana koen itse olevani objekti. Näyttelyssä on pyritty maksimoimaan yksittäisten taideteosten kohtaamisen mahdollisuus. Yhdenkään teoksen nimeä ei ole näkyvillä näyttelytilassa, vaan niistä on olemassa erillinen esite. Tällä on haluttu varmistaa se, ettei yleisö lähde bongailemaan tiettyjä taiteilijoita teosten joukosta.
“Taiteen keräilijäksi ryhtyminen ei ole ollut minulle millään tavalla tietoinen valinta. Koen vahvasti, että minä olen se, jota taide on vienyt, eikä niin että olisin itse ollut keräilyn suhteen määrätietoinen.”
Millainen suhde sinulla on taiteen keräilyyn?
Taiteen keräilijäksi ryhtyminen ei ole ollut minulle millään tavalla tietoinen valinta. Koen vahvasti, että minä olen se, jota taide on vienyt, eikä niin, että olisin itse ollut keräilyn suhteen määrätietoinen. Kokemukseni taiteen harrastamisesta on hyvin kokonaisvaltaista ja täysin kokemuspohjaista. Minulle on ylipäätään haasteellista käyttää itsestäni sanaa keräilijä tai teoksistani sanaa kokoelma, sillä niihin käsitteisiin liittyy suomenkielessä ajatus tietynlaisesta tavoitteellisuudesta. Taiteesta tai taideteoksista voi näin helposti tulla objekteja tai keräilijän egon jatkeita. Tämä mielestäni näkyy selkeästi erityisesti kansainvälisillä taidemarkkinoilla, joissa en ole ikinä ollut ja jonne en haluakaan mennä. Kutsuisin kokoelmaani ennemminkin kasaumaksi minulle merkityksellisistä taidekohtaamisista viimeisen 33 vuoden ajalta. Ajattelen, että keräily on eräänlainen luonteenpiirre. Se on tavallaan myös tapa dokumentoida kokemaansa.
Onko taide kasvattanut sinua taiteen kokijana?
Hyvin paljon. Olen tehnyt pitkän ja hitaan matkan taiteen parissa. Minulla ei ole ollut ketään yksittäistä henkilöä, joka olisi ohjeistanut minua, vaan olen kulkenut täysin omaehtoista tietä. Syystä, jota en itsekään tiedä, joidenkin yksittäisten taiteilijoiden tekemä taide on ollut minulle erityisen merkittävää aina matkan alkuvaiheesta asti. Tällaisia ovat esimerkiksi Timo Aalto ja Carolus Enckell, joista varsinkin jälkimmäinen on kulkenut mukana aina 80–90-luvun vaihteesta tähän päivään. Heidän teoksensa ehkä edustavat minussa jotakin sellaista pysyvämpää, jota itsekään en ole tiennyt minussa olevan. Toisaalta esimerkiksi vasta vuosituhannen vaihteen aikoihin sain ensimmäisen kerran herätyksen valokuvataiteeseen. Olin tavallisella sunnuntaisella galleriakierroksella ja poikkesin siihen aikaan Fabianinkadulla sijainneeseen Artiina -nimiseen galleriaan. Siellä oli minulle silloin täysin tuntemattoman valokuvaajan, Aino Kanniston näyttely. Siellä tajuntani räjähti.
Helsingin Taidehallin Nuoret 2019 -näyttelyssä Arton
katseen kiinnitti erityisesti Pekka Vasantolan teos
Memorial (2017). KUVA: Katri Salmenoja.
Tapahtuiko siis niin sanottu katarsis?
Kyllä, mikä on tyypillistä juuri silloin kun ei odota mitään, vaan menee tilanteeseen täysin blankkona. Yhtäkkiä huomaakin kokevansa jotakin sellaista, mitä ei ole koskaan ennen kokenut.
Vaellatko taiteen parissa täysin vapaasti ilman ennakkotietoa tekijöistä ja näyttelyistä?
Yritän edelleen mennä mahdollisimman blankkona näyttelyihin. Se jotenkin maksimoi mahdollisuuden yllätykseen ja siihen, että voi sitten olla tukevasti neljällä raajalla irti kaikesta.Toki mitä enemmän taiteeseen tutustuu, sitä enemmän taiteilijat ja heidän tekemisensä alkavat tulla tutuksi. Nykyään on harvinaisempaa, että pääsee ihan tyhjältä pöydältä taidetta kokemaan. Kyllä silti viimeisen parin vuoden aikanakin on tullut vastaan yllättäviä taidekohtaamisia. Kuljen kyllä taiteessa vaeltelijana, satunnaisesti, ilman päämäärää ja usein sinne, minne tuuli kuljettaa.
“Kun on täydellinen vapaus itsensä ja taiteen suhteen, ei tarvitse ajatella, että tämä on kanonisoitua taidetta, että tätä pitää ymmärtää.”
Kuulostaa siltä, että taide on sinulle jonkinlainen elämäntapa, joka kytkeytyy vahvasti persoonaasi ja elämään yleensä.
Hyvin paljon se on sitä. Tällä hetkellä minua kiehtoo erityisesti sellainen taide, joka laajentaa kykyäni nähdä. Voi olla monia taiteilijoita, joiden kanssa on joutunut tekemään pitkään töitä ennen kuin heidän töihinsä on saanut jonkinlaisen kosketuksen. Joskus jokin teos saattaa jäädä mieleen pyörimään, vaikka ei olisikaan aiheuttanut läpimurtoa suoraan. Kun se sitten lähtee avautumaan pikku hiljaa, niin se kokemus on sitten kyllä aika voimakas. Kun on täydellinen vapaus itsensä ja taiteen suhteen, ei tarvitse ajatella, että tämä on kanonisoitua taidetta, että tätä pitää ymmärtää. Sen ansiosta voi elää näin taiteen maailmassa.
Oletko koskaan hankkinut teosta, joka on jollakin tapaa ärsyttänyt sinua?
Itse asiassa olen. On sellaisia töitä, joiden kanssa en mitenkään pystyisi jakamaan arkeani. Hankintahetkellä ne vain ovat välittäneet niin voimakkaita kokemuksia, että ne on ollut pakko hankkia.
Mikä sinut sai alun perin kuvataiteen pariin? Harrastitko taidetta jo lapsena?
Meillä ei ollut kotona yhtään ainutta taideteosta. Olen kouluaikoina suorastaan vihannut kuvataidetta, koska minulla ei itselläni ole minkäänlaista silmän ja käden välistä koordinaatiota. Luulen, että jos kuvaamataidon opettajani tietäisivät taideharrastuksestani, heidän olisi vaikea uskoa asiaa todeksi. Äidilläni oli kyllä äärimmäisen hienostunut värisilmä. Hän kutoi erilaisia ryijyjä ja teki muita käsitöitä. Ehkä jokin sytyke väreihin ja käsillä tekemiseen on tullut sieltä.
Milloin teit ensimmäisen taidehankintasi ja mikä se oli?
Muuttaessani 80-luvulla työn perässä Helsinkiin asuntoni seinät olivat aivan tyhjät. Tuohon aikaan aika moni koristi kotiansa erilaisilla julisteilla, mutta minulle tuli jostain tuntemattomasta syystä silloin voimakas tuntemus siitä, että haluan hankkia kotiini jotain sellaista, johon joku on pannut sielunsa. Ensimmäisissä taidehankinnoissani oli siis hyvin vahvasti sisustuksellinen näkökulma. Ne olivat Juhana Blomstedtin kaksi pientä serigrafiaa, jotka näyttivät minusta kivoilta.
Helsingin Taidehalli on Arto Jurttilalle tuttu paikka. KUVA: Katri Salmenoja.
Oletko koskaan luopunut jostakin hankkimastasi teoksesta?
En, yhtäkään hankkimaani teosta en ole myynyt eteenpäin. On selvää, että joitakin yksittäisiä teoksia en varmaankaan tänä päivänä enää hankkisi, tai katson niitä nykyään toisin.Koska hankkimani teokset ovat enemmänkin matkakirjamerkintöjä erilaisista taidekohtaamisista, ne ovat olleet minulle tärkeitä etappeja ja siten henkilökohtaisesti edelleen merkittäviä. En halua yrittää peitellä sitä matkaa, jonka olen taiteen parissa tehnyt, koska näen, että se voi kannustaa myös muita taiteen pariin.
“Oman katsomisen rajojen ylittäminen ja rikkominen on minusta äärimmäisen kiinnostavaa. Että vieläkin pystyn näkemään ja kokemaan uutta.”
Kohtaatko uusia teoksia enemmän emotionaalisen ja/tai aistillisen vai älyllisen kokemisen kautta?
Vaihdellen ja usein myös rinnakkain. Tämä ehkä kuvastaa minua myös ihmisenä, minusta löytyvät selkeästi nämä molemmat puolet. Oman katsomisen rajojen ylittäminen ja rikkominen on minusta äärimmäisen kiinnostavaa. Että vieläkin pystyn näkemään ja kokemaan uutta. Siinä on tavallaan mukana myös älyllisempi tai analyyttisempi puoli. Toinen asia on, kestääkö aina sitä tunnetta, jota jokin teos minussa herättää.
Onko taidekeräily tuonut sinussa esiin uusia puolia?
En yhtään ihmettelisi, jos näin olisi. Taiteen kautta joutuu käsittelemään omia tunteitaan. Olen harrastukseni myötä myös päässyt tutustumaan mitä erilaisimpiin ihmisiin, vaikka en suoranaisesti taiteilijapiireissä liikukaan. Työelämässä taiteesta on myös ollut valtavasti apua. Se on kasvattanut kykyäni tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja lisännyt uskallusta epäkonventionaalisten ratkaisujen tekemiseen esimerkiksi liike-elämässä. Yleisesti taide on kasvattanut toleranssia erilaisten asioiden suhteen.
“Mitä yllätyksellisempi ja sattumanvaraisempi kohtaaminen, sitä narkoottisempi ja voimakkaampi kokemus se minulle on.”
Kuinka pitkään yleensä vietät aikaa sinua kiinnostavien teosten äärellä?
Sellaisten, jotka vievät jalat alta, saatan viipyä puolisenkin tuntia. Menetän silloin ajan ja paikan tajun täysin. Mitä yllätyksellisempi ja sattumanvaraisempi kohtaaminen, sitä narkoottisempi ja voimakkaampi kokemus se minulle on.
Onko jotakin teosta, jota et ole saanut itsellesi, vaikka olisit halunnut?
Kuten sanottu, teokset ovat valinneet minut, en minä niitä. Pidän tätä äärimmäisen arvokkaana tuntemuksena. Varmaankin, jos taidekeräily olisi minulla systemaattisempaa ja päämäärähakuisempaa, näitä tilanteita voisi tulla vastaan enemmän. Olen tietoisesti hankkinut teoksia paljon gallerioista, sillä ne tekevät todella arvokasta työtä. On toki ollut joitakin sellaisia teoksia, jotka ovat olleet varattuja ja myös sellaisia, jotka ovatkin sitten yllättäen vapautuneet minulle. Kerran vastaan tuli eräs Ukri Merikannon veistos, josta pidin aivan valtavasti, mutta joka oli varattu toiselle. Galleristi kertoi mieltymyksestäni taiteilijalle, joka sitten tekikin minulle version kyseisestä veistoksesta.
“Niin kauan kuin on ollut ihmisiä, on ollut myös taidetta.Ihmistä ei voi irrottaa taiteesta, taide tarvitsee ihmisen tullakseen esille.”
Minkälaisessa maailma olisi ja kuka sinä olisit, jos ei olisi taidetta?
Minä en ainakaan olisi silloin minä. Minussa olisi varmaankin esillä vain tietyt analyyttiset ja lineaaris-loogiset piirteet, toinen puolikas minusta ei olisi olemassa. Ehkä sellaisenakin viihtyisin, jos en tietäisi tästä toisesta puolesta mitään. Kenties tätä ajatusta voisi laajentaa myös maailmaan niin, että jos maailmassa ei olisi taidetta, siellä ei olisi ihmisiä, vain puhtaita eliöitä. Niin kauan kuin on ollut ihmisiä, on ollut myös taidetta. Ihmistä ei voi irrottaa taiteesta, taide tarvitsee ihmisen tullakseen esille. Usein sanotaan, että taide tekee näkyväksi, tai kuten Picasso sanoi, että minä en etsi vaan minä löydän. Koen, että taide on jollakin tapaa itsenäinen toimija, jotain meidän ulkopuolellamme olevaa, joka saa ilmenemismuotonsa ihmisten kautta. Niin taide tulee näkyväksi, musiikki kuulluksi ja sanat merkityksellisiksi. Ne ovat olleet jollakin tavalla kauemmin olemassa kuin ihminen, joka on ikään kuin löytänyt taiteen samoin kuin matematiikan tai geometriset muodot. Tällainen maailmankuva minulla on.
Jurttilan taidekokoelmaan pohjautuva näyttely on nähtävillä Porin Taidemuseossa. KUVA: Arto Jurttila.
Mitä haluaisit sanoa sellaiselle, jota kuvataide tai sen kerääminen voisi kiinnostaa?
Yksi tapa tutustua nykytaiteeseen on käydä esimerkiksi Taidemaalariliiton teosvälitystapahtumissa vaikka sellaisen henkilön kanssa, jolla on vähän jo tuntemusta taiteesta. Näin pääsee tutustumaan hyvin nykymaalaustaiteen monimuotoisuuteen. Myös esimerkiksi Saastamoisen säätiön kokoelmanäyttely Emmassa tai muut julkiset kokoelmat ovat hyviä. Minulle myös erilaiset nykytaiteen katalogit ovat olleet tärkeitä alussa. Niitä selailemalla näkee, mitä suomalainen nykytaide tämä päivänä on, sillä julkiset kokoelmat pyrkivät kattavuuteen. Galleriamaailma tulee välttämättömän tärkeäksi sitten, kun harrastus hieman syvenee.
Olet ollut Taideyhdistyksen jäsenenä nyt viitisen vuotta. Oletko joskus voittanut taideteoksen vuosittaisissa Teosarpajaisissa?
Vielä ei ole arpaonni osunut kohdalle, kenties tulevaisuudessa. ∎
Arto Jurttilan kokoelmaan pohjautuva näyttely MIELEN SILMIN / WITH THE EYES OF MY MIND on nähtävillä Porin taidemuseossa 25.8.2019 asti. Lue lisää näyttelystä täältä.