Timo Miettinen keräilijähaastattelu

Kansainvälisen teknologiayrityksen Enston omistajasukuun kuuluva Timo Miettinen on intohimoinen taidekeräilijä, jonka perhekokoelmaan kuuluu 1500 teosta. Teoksia esitellään Miettisen vuonna 2012 perustamassa ja yleisölle avoinna olevassa Salon Dahlmannissa Berliinissä, jossa sijaitsee myös keräilijän toinen koti. Keskustelimme Miettisen keräilyn taustoista Helsingissä perheen sukutalossa, jossa sijaitsee Em Group Oy:n toimisto. Pieni osa vaikuttavasta kokoelmasta on esillä myös siellä. 

Timo Miettinen, taustalla Ola Kolehmaisen yksityisnäyttely "The art of looking and seeing”, kuratoinut Susanna Petterson, Salon Dahlmannissa 7.9.2024- 29.3.2025. Kuva Christoph Musiol.

Miten sinulla lähti aikoinaan taiteen keräily käyntiin? Mikä on ensimmäinen muistosi liittyen keräilemiseen? 

Minullla on aina ollut voimakas keräilyvietti. Aloitin postimerkeistä ja rahoista, mutta taidekin puhutteli minua jo nuorena. Muistan, kuinka kiersin 1970-luvulla huutokaupoissa äitini Heljä Miettisen kanssa. Äiti oli kiinnostunut Suomen kultakauden mestareiden, Eero Järnefeltin ja Oscar Kleinehin töistä. Aivan erityisesti hän piti luontoaiheista ja kukkamaalauksista. Asuimme Porvoossa, mutta pistäydyimme silloin tällöin ostoksilla Helsingin Yrjönkadulla sijainneessa Galerie Hörhammerissa. Äidin hankkimat teokset ovat edelleen suvun hallussa, mutta itse keskityn aikalaistaiteeseen. Maalaukset ja veistokset ovat lähellä sydäntäni, ja minulla on myös aika paljon valokuvia ja piirroksia. Sen sijaan videoteoksia tai paljon tilaa vieviä installaatioita on vähemmän. 

Muistatko ensimmäisen taideteoksen, jonka hankit? Mikä se mahdollisesti oli? 

Hyvä kysymys. Minulle tulee mieleen Eero Järnefeltin työ nimeltä Heijastuksia, jonka hän on maalannut Tuusulanjärvellä. Oliko se huutokaupassa vai Hörhammerin galleriassa, sitä en enää muista. Minulla ei silloin ollut omaa rahaa, koska olin niin nuori, mutta valitsin teoksen yhdessä äitini kanssa. Sain siis vaikuttaa ostopäätökseen! 

Paljon myöhemmin, kun olin asettunut Berliiniin, avasin kotini yhteydessä toimivan Salon Dahlmann -taidesalongin The Moment I Became a Collector -näyttelyllä. Se tapahtui keväällä 2012. Kutsuin kaksikymmentä saksalaista keräilijää Marburger Straßelle esittelemään ensimmäisen taideteoksen, jonka he olivat hankkineet ja joka oli antanut sysäyksen heidän taiteen keräilylleen. Näyttelyideani sai lämpimän vastaanoton, ja lähes jokainen keräilijä, jota pyysin mukaan, ilmestyi paikalle taulu kainalossa. 

Aika nopeasti Salon Dahlmannista muodostui kohtauspaikka galleristeille, keräilijöille, kuraattoreille, taiteilijoille, muotoilijoille ja luovien alojen ammattilaisille sekä talouselämän vaikuttajille. Olemme järjestäneet siellä kymmeniä taidenäyttelyjä, konsertteja ja erilaisia kulttuuritapahtumia. Tämän lisäksi julkaisemme taidekirjoja. Aivan äskettäin kirjasarjassamme ilmestyi ghanalaisen taiteilijan Amoako Boafon katalogi. Amoakon teoksia hankin jo silloin, kun hän oli vielä professori Kirsi Mikkolan opiskelija Wienin taideakatemiassa eikä kansainvälinen taidemaailma ollut kuullutkaan hänestä. Pyrin auttamaan nuoria taiteilijoita heidän uransa alkuvaiheessa, jolloin he myös tarvitsevat eniten tukea ja mahdollisuuksia tuoda töitään esille. 

Miksi keräät taidetta? 

Olen tehnyt pitkän uran liike-elämässä, perheyrityksemme Enston palveluksessa. Isäni Ensio Miettinen perusti firman vuonna 1958, kun olin kolmevuotias. Yritys on edelleen perheeni omistuksessa. Liikeyrityksen johtaminen on luova prosessi, ja taide on tarjonnut sopivan vastapainon bisnekselle. Se on rikastuttanut elämääni henkisellä tasolla ja laajentanut elinpiiriäni. Koulussa olin melko hyvä kuvaamataidossa, mutta valmistuin lopulta tuotantotalouden diplomi-insinööriksi. 

Taide, design ja jossain määrin myös muoti ovat aina kiinnostaneet minua. Aluksi hankin kotiini lähinnä suomalaista taidetta, mutta koska olen asunut paljon ulkomailla, aloin pikku hiljaa kerätä myös kansainvälistä taidetta. Nykyisin suomalaiset taiteilijat muodostavat vain noin 30 prosenttia kokoelmastani, joka käsittää arviolta 1500 teosta. Suomalaisena minulle on kuitenkin ollut tärkeää tuoda maailmalla esille suomalaista taidetta. Se on ollut keskeinen motivaatio keräilyssäni. Haluan viedä sekä taiteilijoita että taiteen sanomaa eteenpäin. En hanki taidetta vain siksi, että voisin ihailla sitä sohvan yläpuolella. 

Missä teokset ovat sijoitettuina? 

Taiteellisen toimintamme painopiste on Berliinin Charlottenburgin kaupunginosassa sijaitsevassa vuonna 1897 valmistuneessa talossa, jonka hankin sukulaisteni kanssa viitisentoista vuotta sitten. Vaihdamme siellä ripustusta kahdesta kolmeen kertaan vuodessa ja järjestämme suuria, useamman kuukauden pituisia ryhmä- ja yksityisnäyttelyitä. Tammikuussa 2025 Marburger Straße:lla avautui kokoelmanäyttely Maybe it was magic, joka esittelee uusimpia hankintojani, ja samalla jatkui Ola Kolehmaisen yksityisnäyttely The art of looking and seeing. Molemmat olivat esillä maaliskuun loppuun. Kokoelmassani on myös paljon töitä, joita en ole nähnyt lainkaan sen jälkeen, kun olen ne hankkinut. Ne ovat edelleen varastoissa ympäri Saksaa odottamassa seuraavaa näyttelyä. 

Helsingissä sijaitsee Ludviginkadulla, vuonna 1891 valmistuneessa talossa, jossa teemme tätä haastattelua, yrityksemme niin sanottu family office. Näissä tiloissa on esillä runsaasti taidetta, mutta emme juuri vaihda ripustusta muutamaa työtä lukuun ottamatta vuosittain. Katselemme parhaillaan Leena Luostarisen maalausta – olisiko tämä hänen Egyptin vai Japanin kaudeltaan? Paitsi että se on hienosti tehty ja taiteilijan värinkäyttö on ainutlaatuista, Leenan työt ovat helposti tunnistettavia. Se on mielestäni tärkeä ominaisuus taiteilijalla. Mutta palatakseni kysymykseesi, täällä Ludviginkadulla tehdään bisnestä ja töitä. Taide on silloin ikään kuin taustalla. Luonamme käy asiakkaita ja vieraita, ja tänne voi tulla sopimalla käynnistä etukäteen, mutta teokset eivät ole julkisesti esillä. 

Helsingin ja Berliinin lisäksi osa kokoelmastani kiertää maailmalla, koska lainaan teoksia museoille. Parhaillaan esimerkiksi Leiko Ikemuran kolmemetrinen Female Genesis -maalaus on esillä Ennova Art Biennale -tapahtumassa Kiinassa. Lisäksi minulla on taidetta Caprilla sijaitsevassa loma-asunnossani, jonne kutsun silloin tällöin taiteilijoita residenssiin. Esimerkiksi Eemil Karila ja Brandon Lipchik ovat ammentaneet sieltä inspiraatiota töihinsä. 

Keskittyykö keräilysi nykytaiteeseen? 

Kyllä, kokoelmani keskittyy pääsääntöisesti nykytaiteeseen. Siihen kuuluu hyvin vähän vanhempaa taidetta. On sinänsä ihan kiinnostavaa huomata, kuinka eri aikakausina eri taiteenlajit ja tyylit lisäävät tai menettävät suosiotaan. Joskus ne vaipuvat kokonaan unholaan. Esimerkiksi tällä hetkellä 1800-luvun taide ei ole mitenkään keskiössä kansainvälisillä taidemarkkinoilla. Olen jopa ihmetellyt, miten sen ajan mestariteoksetkin saattavat maksaa vähemmän kuin nykytaiteilijoiden työt. 

Minkälaisia ovat kriteerit, joiden mukaan valitset mitä haluat ostaa tai hankkia kokoelmaasi? 

Etsin taiteilijoita, jotka luovat jotakin uutta ja merkittävää. Jotakin sellaista, mitä en ole aiemmin nähnyt. Tai sitten taiteilijoita, jotka sopivat johonkin näyttelyymme, kun esittelemme töitä kokoelmasta. Lisäksi mietin, voisiko taiteilijalla olla mahdollisuuksia menestyä kansainvälisesti tässä valtavassa taiteen meressä. Se, mistä helmiä löytyy, on vähän sattumanvaraistakin. Olen tehnyt joskus päätöksiä, jotka kaduttavat. Siinä vaiheessa, kun hankin teoksia, ne tuottavat minulle kuitenkin suurta iloa – ja jos olen tehnyt virheostoksen, miellän sen osaksi kehittymistäni keräilijänä. 

Timo Miettinen näyttelyssä “Maybe it was Magic” teoksia Miettinen Collectionista kuratoinut Mika Minetti. Edessä Leiko Ikemuran Memento mori, takana Sarah Cunnighamin I Will Look Into the Earth. Kuva Christoph Musiol.

Mistä hyvän taiteen tunnistaa? 

Hyvässä taiteessa on syvyyttä ja se puhuttelee myös ajankohtaisuudellaan. Tällä hetkellä ajankohtaista on naisnäkökulma ja identiteettikysymykset. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani Amoako Boafo tuo mustaa identiteettiään esille maalatessaan itsestään ja kavereistaan muotokuvia. Hän tulee Afrikasta mutta ottaa vaikutteita eurooppalaisen taidehistorian perinteistä. Se oli jotakin, mitä en ollut ennen nähnyt. Tai sitten Alexander Basil: hänen maalauksissaan on sisältöä, ne edustavat tätä aikaa ja ovat myös teknisesti taitavasti toteutettuja. Olen hankkinut paljon hänen töitään, koska hän erottuu joukosta. Tämä onkin tärkeä näkökulma, että miten taiteilija erottuu massasta. 

Onko sinulla vinkkejä tai neuvoja aloitteleville taiteen keräilijöille? 

Käykää rohkeasti gallerioissa ja taidenäyttelyissä. Minusta tuntuu, että monet vähän vierastavat gallerioita. Siinä on jonkinlainen kynnys astua sisälle. Sitten voi käydä näissä nuorten taiteilijoiden näyttelyissä, esimerkiksi Kuvataideakatemiassa, ja hankkia niistä taidetta. 

Jos ajatellaan vähän varakkaampaa väkeä, joka saattaa ostaa esimerkiksi sadoillatuhansilla euroilla osakkeita, ei muutaman prosentin siivu siitä summasta taiteeseen ole kovin paljon. Jos sitten käytät parikymmentätuhatta euroa taidehankintoihin, niin onko se iso riski? 

Joskus myös taiteen rahallinen arvo nousee ajan myötä. Vaikka olen itse harvoin myynyt omistamiani teoksia, kohdalleni on sattunut tapauksia, joissa jonkin teoksen arvo on jopa kymmenkertaistunut. En kuitenkaan ajattele taidetta ensisijaisesti sijoituksena. Arvonnousu voi tulla iloisena yllätyksenä. Sen sijaan minusta on kiinnostavaa seurata, kuinka niiden taiteilijoiden urat kehittyvät, joiden teoksia minulla on kokoelmassani ja joita olen tukenut heidän uransa alkuvaiheista lähtien. Ilahdun, kun heitä kutsutaan merkittäviin museonäyttelyihin tai kun he voittavat palkintoja. 

Keräilijälle olisi tärkeää, että taiteen jälkimarkkinat toimisivat. Mutta totuus on, että meidän markkinamme ovat aika pienet. Sitä kautta hintataso ei oikein pysy. Taiteen kannalta ei ehkä ole aina hyvä asia, että huutokaupoista saa halvemmalla. Kansainvälisessä maailmassa, erityisesti Saksassa, on taas toinen ongelma: Saksan markkinoilla saksalaiset ostavat mieluiten saksalaista taidetta. Tosin vastaavasti Suomessa suomalaiset ostavat suomalaista taidetta, mikä on sinänsä hyvä, sillä muutenhan meillä ei olisi juuri lainkaan taidemarkkinoita. 

Onko sinulla vielä erityisiä tavoitteita tai unelmia tämän keräilyn suhteen? 

Toivoisin, että Miettinen Collection tulisi tunnetuksi sekä Suomessa että kansainvälisesti. Tästä vuodesta on tulossa jännittävä, koska olemme esillä useammassa maassa ja kaupungissa. Kesäkuussa 2025 avaamme näyttelyn Sammlung Philara -museossa Düsseldorfisssa: siellä nähdään noin 200 työtä kattava läpileikkaus kokoelmasta. Heinäkuussa Schloss Sacrowissa Potsdamissa avautuu niin ikään laaja kokoelmanäyttely, ja lokakuussa Miettinen Collectionin parhaat palat esitellään Helsingin Taidehallin suurnäyttelyssä, joka jatkuu ensi vuoden puolelle. Tämän jälkeen osa kokoelmasta nähdään vielä Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa. 

Mitä tulevaisuuden suunnitelmiini tulee, en enää aio valtavasti laajentaa kokoelmaani vaan yritän pitää tätä nykyistä kokonaisuutta – ja niitä taiteilijoita, jotka olen siihen valinnut – esillä. Täytän tänä vuonna jo seitsemänkymmentä. Toivoisin tietysti, että joku lapsistani jatkaisi tätä. En osaa heidän puolestaan puhua, mutta jos unelmista puhutaan, toivoisin näin. 

Entä jos kukaan lapsistanne ei halua jatkaa, mikä on toiveesi kokoelmallesi tulevaisuudessa? 

Jätän sen heidän päätettäväkseen. 

Miten löydät uusia taiteilijoita ja teoksia? 

Seuraan kansainvälisiä taidemarkkinoita, käyn gallerioissa ja taidemessuilla. Lisäksi meille tarjotaan koko ajan erilaisia teoksia, ja yritän löytää niiden joukosta sopivia. Teen luonnollisesti myös tiiviistä yhteistyötä Saksan kiinteistöyhtiömme toimitusjohtajan Riina Kylätaskun kanssa, hän hoitaa sivutoimisesti myös kokoelmaa. Meillä on valtavasti kontakteja. Riina on asunut pitkään Berliinissä. Hän on kauppatieteiden maisteri ja samalla paneutunut huolellisesti taidemaailmaan muun muassa puolisonsa Ville Kylätaskun kautta. 

Leena Luostarinen: Itämaisittain II, 1995, öljy, 180 x 250 cm, Miettinen Collection.

Mikä on mielestäsi suomalaisten taiteilijoiden markkina-asema ulkomailla? 

Olisi tärkeää, että suomalaiset taiteilijat pääsisivät ulkomaisiin galleriaverkostoihin. Suomalaisten gallerioiden pitäisikin verkottua enemmän kansainvälisten gallerioiden kanssa. Sitä kautta suomalaista taidetta saataisiin kaupaksi ja ulkomailla menestyminen lisäisi tunnettuutta myös kotimaassa. 

Lisäksi pitäisi löytää ratkaisu, jossa sekä yksityishenkilöt että yritykset, joilla on rahaa ja kiinnostusta, hankkisivat taidetta taiteilijoiden tukemiseksi. Valitettavasti firmat ostavat nykyään hyvin vähän taidetta aiempaan verrattuna. Se on poissa muodista. Saksassa yksityishenkilöillä on verovähennysoikeus julkisille säätiöille ja museoille tehtäviin taidelahjoituksiin. Lisäksi mielenkiintoista on se, että Saksassa, missä on muutoin tiukka perintöverotus, yksityisiä taidekokoelmia verotetaan sukupolvenvaihdoksessa kuten yrityksiä, eli niiden siirtäminen on hyvin edullista toisin kuin Suomessa. 

Ulkomailla tunnetuimpia suomalaisia taiteilijoita ovat varmaankin Tom of Finland ja Tove Jansson. Jos mainitsen heidät Berliinissä tai Lontoossa, kaikki tietävät kenestä puhutaan. Nykytaiteilijoista Eija-Liisa Ahtila on menestynyt kansainvälisesti. 

Taiteilijan pitää myös itse olla aktiivinen ja pystyä markkinoimaan itseään. Hänellä täytyy olla suunta, tahto ja ambitio viedä asioita eteenpäin. Suomalaiset eivät aina osaa tuoda itseään samalla tavalla esille kuin muut eurooppalaiset tai amerikkalaiset. Tällä alueella vaatimattomuus ei kaunista. Taiteilija on itse asiassa yksityisyrittäjä. 

Helsingin Taidehallissa: Miettinen Collection: Katson kohti maata, 1.11.2025 - 11.1.2026.

Vaasan Kuntsin modernin taiteen museossa: Miettinen Collection: Body Politics, 24.1–4.4.2026.

Suomen Taideyhdistys edistää taiteen keräilyä. Yhdistyksen Teosarpajaiset on tuonut suomalaisiin koteihin tuhansia teoksia. Arpajaisia on järjestetty vuodesta 1847.

Haastattelu: Eeva Tamminen